Sekä suomeksi että englanniksi. Kotona jälleen. Ihanaa kaivaa vaatteet vaatekaapista, ei matkalaukun myttykasasta. Ihana olla täällä keväässä. Tuuli on kylmä, mutta narsissit kukkivat jo. Lumimaasta tultuani tämä tuntuu uskomattomalta. Kuin etelään olisi lähtenyt.
Ja sitten. Home. Niin, se vanha ystävämme. Tällä hetkellä kylppärissämme ahkeroi varsin ystävällinen remonttimies. Mutta hän on saanut vuokranantajaltamme tiukat ohjeet, mitä tehdä ja mitä jättää tekemättä. Käytännössä siis 60-luvulta olevia silkinohuita ikkunoitamme ei esimerkiksi vaihdeta, vaikka ne ovat niin ruosteiset ja vänkyrät (metallikehyksineen!), ettei niitä oikein meinaa saada suljettua. Veto on aikamoinen. "Remontissa" nämä kehykset nyt sitten saavat jälleen kerran uuden maalikerroksen. Aivan jäätävä meininki. Katsotaan, kuinka hyvin ikkunat sulkeutuvat tämän jälkeen.
Hometta kuitenkin kasvaa kylpyhuoneemme katossa. Se on sieltä vähän levinnyt jo keittiön puolellekin (kuinka yllättävää...). Ja astmaatikkona voin vain tuumata, ettei se nyt ihan kamalan hyvää keuhkoilleni tee. Remontoija oli sitä mieltä, että katto pitäisi avata, kuivata ja korjata. Häntä en siis syytä tästä "pintaremontista". Vuokranantajamme nyt vaan on niin tajuttoman pihi, ettei hän viitsi moisiin taloudellisiin ponnistuksiin ryhtyä ja korjauttaa asiaa. Maalia vaan niskaan. Näillä mennään. Deja vu! Tällaista tämä on. Vuokralaisen oikeudet ovat aivan mitättömät. Minkäs teet. Voimme joko tyytyä tähän tai muuttaa pois.
Harkitsemme kumpaakin vaihtoehtoa.
perjantai 25. helmikuuta 2011
perjantai 18. helmikuuta 2011
Gregor Samsa
Aamulla herätessä olo oli kuin kyseisellä kauppamatkustajalla. Minäkin heräsin levottomista unistani. Ja kenties olen jopa muuttunut syöpäläiseksi. On pöllämystynyt olo. Mikä maa? Mikä kaupunki? Mikä kaupunginosa? Matkalaukkuelämä on suhteellisen raskasta. (Etenkin syöpäläiselle.)
Siksi ehkä tunnen suurta sympatiaa Kafkan tunnetuinta henkilöhahmoa kohtaan. Kauppamatkustajaksi tunnen minäkin oloni. Pitäisi jaksaa myydä jotakin koko ajan. Myydä validia elämäntarinaa. Myydä osaamistaan. Kokemustaan. Koulutustaustaansa. Kielitaitoaan. Ajatuksiaan. Mielipiteitään. Kaupankäynti ei lopu koskaan.
Onneksi joskus törmää myös muihin jatkuvaan vaihtokauppaan kyllästyneisiin lajitovereihinsa, jotka toisinaan aavistelevat, että ne kaikkein julkeimmat menestystarinat ovat silkkaa sumutusta. Kulissien takana horjumme me kaikki. Syöpäläisiä koko poppoo. Järsimme niitä palikoita, jotka eteemme osuvat.
Tulipa tästä nyt kryptinen postaus. Ilman mitään järkevää sisältöä. Vaikenen ja nielaisen perjantain vatsaani.
Hyvää viikonloppua!
Siksi ehkä tunnen suurta sympatiaa Kafkan tunnetuinta henkilöhahmoa kohtaan. Kauppamatkustajaksi tunnen minäkin oloni. Pitäisi jaksaa myydä jotakin koko ajan. Myydä validia elämäntarinaa. Myydä osaamistaan. Kokemustaan. Koulutustaustaansa. Kielitaitoaan. Ajatuksiaan. Mielipiteitään. Kaupankäynti ei lopu koskaan.
Onneksi joskus törmää myös muihin jatkuvaan vaihtokauppaan kyllästyneisiin lajitovereihinsa, jotka toisinaan aavistelevat, että ne kaikkein julkeimmat menestystarinat ovat silkkaa sumutusta. Kulissien takana horjumme me kaikki. Syöpäläisiä koko poppoo. Järsimme niitä palikoita, jotka eteemme osuvat.
Tulipa tästä nyt kryptinen postaus. Ilman mitään järkevää sisältöä. Vaikenen ja nielaisen perjantain vatsaani.
Hyvää viikonloppua!
tiistai 15. helmikuuta 2011
Kyllä Samuel Beckett tietää:
"Ever tried. Ever failed. No matter. Try again. Fail again. Fail better."
- Samuel Beckett-
maanantai 14. helmikuuta 2011
Sinkoilevat viestit
Olen kahlannut muutamia viestintään ja journalismiin liittyviä tietokirjoja läpi ja päähäni on viimeinkin lopullisesti iskostunut se, kuinka mikään viestintä ei ole arvovapaata (kielikompurointi! pahoitteluni!).
Esa Väliverrosen toimittama Journalismi murroksessa pureutuu muun muassa näihin kysymyksiin. Toisaalta asia on niin itsestään selvä, ettei sitä tule arjessa pohdittua. Ja juuri arjen itsestäänselvyyksiä pitäisi kirjan mukaan pohtia, sillä ne ovat päässeet hegemoniseen asemaan, vaikkeivät ne aina olekaan kaikilta osin oikeutettuja.
Hyvänä huomiona pidän sitä, että uutisetkin ovat rakennettuja tarinoita. Uutistarinoita. Ne on tehty jostakin näkökulmasta, jokin yleisö mielessä, objektiivisuuden ja faktakeskeisyyden viittaan piiloutuen. Myös Juha Herkmanin teoksessa Audiovisuaalinen mediakulttuuri käsitellään asiaa, jos joku siitä innostuu. Uutistenlukija istuu uutisstudiossa auktoriteetilleen ominaisella tavalla pukeutuneena (puku/jakku/kauluspaita), häntä kuvataan edestäpäin, eikä hän näennäisesti edusta mitään kantaa, vaan raportoi vain "faktoja". Nämä faktat ovat kuitenkin jo poimintoja maailmasta, jossa jatkuvasti sattuu ja tapahtuu. Jo niiden esittämistapa on osa niiden tulkintaa. Niiden vastaanotosta puhumattakaan.
Ja padam! Haastateltuja asiantuntijoita ei koskaan kuvata suoraan. (Tästäkin keskustellaan Audiovisuaalinen mediakulttuuri -teoksessa.) Näinkin pienellä visuaalisella huomiolla viestin tulkitsijaa ohjataan havainnoimaan se, että kyseessä on jonkun ihmisen mielipide. Hän ei saa naamaansa suoraan ruutuun, vaan viistosti. Näin luodaan myös käsitys keskustelusta haastattelijan ja haastateltavan välille. Ja haastattelijalla on viimeinen sana. Hän voi "tulkita", "tiivistää", "kerrata", "vääristää" sitä, mitä haastateltava on sanonut. Joskus kysymykset ovat niin pöyristyttävän ja röyhkeän johdattelevia, ettei tosikaan. Haastateltavalle annetaan ikään kuin jo valmiiksi se kehikko, jonka mukaista vastausta odotetaan. Ja tarinan lopuksi uutistenlukija toivottaa sitten hyvää illan jatkoa, aivan kuten Nukkumatti toivottaa hyvää yötä.
Ja uutistarinoista pomppaan ajankohtaistarinoihin. Katsoiko kukaan eilisiltana Inhimillistä tekijää? Jos katsoi, niin mitä ajattelitte esitetyistä kysymyksistä? Eilisillan ohjelmassa haastattelija kysyi yhdeltä haastateltavista jotakin seuraavaa (referoin nyt muistin varassa, joten sanatarkka lainaus tämä ei ole): "Uskotko, että vangit tulkitsevat tätä näytelmää eri tavalla kuin muut ihmiset?" Siis mitä ihmettä!
Kysymyksen taustaoletuksena tuntui olevan, että kaikki "vangit" ovat jotakin muuta kuin "muut ihmiset". Ikään kuin he eivät kuuluisi "ihmisten luokkaan", vaan kategoriaan "muut" (eläimet, kasvit, tavarat). Tällaisia lapsuksia toki vilahtelee erilaisissa yhteyksissä jatkuvasti, enkä jaksa uskoa, että ne aina olisivat tiedostettuja jakoja "meihin" ja "muihin".
Kaikki tekevät jonkinlaisia jakoja ja yleistyksiä. Ja varmasti on minultakin lipsahdellut ja lipsahtelee jatkossakin jos minkäkinlaisia sammakoita ilmoille. Kielenkäyttö on vallankäyttöä. Hegemoniat horjumaan!
Esa Väliverrosen toimittama Journalismi murroksessa pureutuu muun muassa näihin kysymyksiin. Toisaalta asia on niin itsestään selvä, ettei sitä tule arjessa pohdittua. Ja juuri arjen itsestäänselvyyksiä pitäisi kirjan mukaan pohtia, sillä ne ovat päässeet hegemoniseen asemaan, vaikkeivät ne aina olekaan kaikilta osin oikeutettuja.
Hyvänä huomiona pidän sitä, että uutisetkin ovat rakennettuja tarinoita. Uutistarinoita. Ne on tehty jostakin näkökulmasta, jokin yleisö mielessä, objektiivisuuden ja faktakeskeisyyden viittaan piiloutuen. Myös Juha Herkmanin teoksessa Audiovisuaalinen mediakulttuuri käsitellään asiaa, jos joku siitä innostuu. Uutistenlukija istuu uutisstudiossa auktoriteetilleen ominaisella tavalla pukeutuneena (puku/jakku/kauluspaita), häntä kuvataan edestäpäin, eikä hän näennäisesti edusta mitään kantaa, vaan raportoi vain "faktoja". Nämä faktat ovat kuitenkin jo poimintoja maailmasta, jossa jatkuvasti sattuu ja tapahtuu. Jo niiden esittämistapa on osa niiden tulkintaa. Niiden vastaanotosta puhumattakaan.
Ja padam! Haastateltuja asiantuntijoita ei koskaan kuvata suoraan. (Tästäkin keskustellaan Audiovisuaalinen mediakulttuuri -teoksessa.) Näinkin pienellä visuaalisella huomiolla viestin tulkitsijaa ohjataan havainnoimaan se, että kyseessä on jonkun ihmisen mielipide. Hän ei saa naamaansa suoraan ruutuun, vaan viistosti. Näin luodaan myös käsitys keskustelusta haastattelijan ja haastateltavan välille. Ja haastattelijalla on viimeinen sana. Hän voi "tulkita", "tiivistää", "kerrata", "vääristää" sitä, mitä haastateltava on sanonut. Joskus kysymykset ovat niin pöyristyttävän ja röyhkeän johdattelevia, ettei tosikaan. Haastateltavalle annetaan ikään kuin jo valmiiksi se kehikko, jonka mukaista vastausta odotetaan. Ja tarinan lopuksi uutistenlukija toivottaa sitten hyvää illan jatkoa, aivan kuten Nukkumatti toivottaa hyvää yötä.
Ja uutistarinoista pomppaan ajankohtaistarinoihin. Katsoiko kukaan eilisiltana Inhimillistä tekijää? Jos katsoi, niin mitä ajattelitte esitetyistä kysymyksistä? Eilisillan ohjelmassa haastattelija kysyi yhdeltä haastateltavista jotakin seuraavaa (referoin nyt muistin varassa, joten sanatarkka lainaus tämä ei ole): "Uskotko, että vangit tulkitsevat tätä näytelmää eri tavalla kuin muut ihmiset?" Siis mitä ihmettä!
Kysymyksen taustaoletuksena tuntui olevan, että kaikki "vangit" ovat jotakin muuta kuin "muut ihmiset". Ikään kuin he eivät kuuluisi "ihmisten luokkaan", vaan kategoriaan "muut" (eläimet, kasvit, tavarat). Tällaisia lapsuksia toki vilahtelee erilaisissa yhteyksissä jatkuvasti, enkä jaksa uskoa, että ne aina olisivat tiedostettuja jakoja "meihin" ja "muihin".
Kaikki tekevät jonkinlaisia jakoja ja yleistyksiä. Ja varmasti on minultakin lipsahdellut ja lipsahtelee jatkossakin jos minkäkinlaisia sammakoita ilmoille. Kielenkäyttö on vallankäyttöä. Hegemoniat horjumaan!
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
.: Ellie Goulding 'Starry Eyed' :.
Paivan biisina Ellien Starry Eyed. Olin aikeissa jakaa taalla Florence+The Machinen kipaleen Drumming Song, mutta sita ei voinutkaan yllattaen pistaa suoraan levitykseen Bloggerissa. (Kumma juttu, FB:ssa olen kyseista biisia jo levitellytkin. Linkin takaa pitaisi loytya kuitenkin.)
Laskeudun siis jo taalla aiemminkin hehkuttamani Ellie Gouldingin savelin tahan iltapaivaan.
"Everybody is starry eyed!"
maanantai 7. helmikuuta 2011
Median rituaalit
Brittikoneella jalleen, peruspahoittelut lempiaakkosteni puuttumisesta.
Innostuin valtavasti taannoin lukemastani teoksesta Median rituaalit. Johdatus media-antropologiaan. Johanna Sumiala kasittelee siina median rituaaleja, medioitumista ja medialisaatiota todella yleistajuisesti, mutta silti samalla pintaa syvemmalta.
En ole juurikaan aiemmin pohtinut mediaa kuvitteellisen yhteisollisyyden nakokulmasta. Sumialan kirjasta on tiivistettavissa vaite siita, etta media antaa nykyihmiselle tunteen johonkin kuulumisesta, yhteisyydesta ja yhteisollisyydesta. Median rituaalit eivat ole vain viattomia mediavalitteisia esityksia, vaan nimenomaan median voimakkaasti muokkaamia ilmioita.
Kun ajattelee esimerkiksi kansallistunnetta, paasee tama vaite oikeuksiinsa - "me suomalaiset sita ja tata", "ulkomaiset yritykset sita ja tata" - yhteisollisyytta luodaan, ja siihen uskominen on jopa tarkeaa, jos/kun tunnetta yhteenkuuluvuudesta pitaa yhteisollisen elaman perustuksena. Meidan on aina erotuttava joistakin muista. Jo puhuminen ja asioiden esittaminen tietylla tavalla on valintojen tekemista, tiettyjen asioiden esiinnostamista, toisten poissulkemista. Median avulla meilla on kasitys siita, etta me suomalaiset, (joista suurinta osaa emme koskaan pysty fyysisesti kohtaamaan) luomme jossakin maarin yhtenaisen joukon. Kansan.
Asiasta tulee kuitenkin hieman mutkikkaampi, kun todetaan etta media saa ihmiset uskomaan tallaiseen "yhteisollisyyden ytimeen" ja sen omaan kykyyn paasta sinne. Ytimeen uskominen on siis yhteisoelaman kannalta valttamatonta, vaikkei tallaista ydinta todennakoisesti ole "oikeasti" olemassakaan. Sumialan huomautus siita, etta media uskottelee silla itsellaan olevan automaattisen paasyn taman "ytimen" luo, on kiinnostava. Media on siis todellisuutemme tulkki, joka seka yllapitaa etta luo kuvitteellista yhteisollisyytta. Ja media uskottelee olevansa yhteiskunnassa se tarkein valine, jonka avulla tama yhteisollisyyden ydin voidaan sellaisenaan saavuttaa.
Hochinteressant. Ainakin minun mielestani.
Ja nyt syomaan!
Innostuin valtavasti taannoin lukemastani teoksesta Median rituaalit. Johdatus media-antropologiaan. Johanna Sumiala kasittelee siina median rituaaleja, medioitumista ja medialisaatiota todella yleistajuisesti, mutta silti samalla pintaa syvemmalta.
En ole juurikaan aiemmin pohtinut mediaa kuvitteellisen yhteisollisyyden nakokulmasta. Sumialan kirjasta on tiivistettavissa vaite siita, etta media antaa nykyihmiselle tunteen johonkin kuulumisesta, yhteisyydesta ja yhteisollisyydesta. Median rituaalit eivat ole vain viattomia mediavalitteisia esityksia, vaan nimenomaan median voimakkaasti muokkaamia ilmioita.
Kun ajattelee esimerkiksi kansallistunnetta, paasee tama vaite oikeuksiinsa - "me suomalaiset sita ja tata", "ulkomaiset yritykset sita ja tata" - yhteisollisyytta luodaan, ja siihen uskominen on jopa tarkeaa, jos/kun tunnetta yhteenkuuluvuudesta pitaa yhteisollisen elaman perustuksena. Meidan on aina erotuttava joistakin muista. Jo puhuminen ja asioiden esittaminen tietylla tavalla on valintojen tekemista, tiettyjen asioiden esiinnostamista, toisten poissulkemista. Median avulla meilla on kasitys siita, etta me suomalaiset, (joista suurinta osaa emme koskaan pysty fyysisesti kohtaamaan) luomme jossakin maarin yhtenaisen joukon. Kansan.
Asiasta tulee kuitenkin hieman mutkikkaampi, kun todetaan etta media saa ihmiset uskomaan tallaiseen "yhteisollisyyden ytimeen" ja sen omaan kykyyn paasta sinne. Ytimeen uskominen on siis yhteisoelaman kannalta valttamatonta, vaikkei tallaista ydinta todennakoisesti ole "oikeasti" olemassakaan. Sumialan huomautus siita, etta media uskottelee silla itsellaan olevan automaattisen paasyn taman "ytimen" luo, on kiinnostava. Media on siis todellisuutemme tulkki, joka seka yllapitaa etta luo kuvitteellista yhteisollisyytta. Ja media uskottelee olevansa yhteiskunnassa se tarkein valine, jonka avulla tama yhteisollisyyden ydin voidaan sellaisenaan saavuttaa.
Hochinteressant. Ainakin minun mielestani.
Ja nyt syomaan!
torstai 3. helmikuuta 2011
Lihaton tammikuu vol. 3
Tammikuu jo takana, helmikuu aluillaan.
Lihaton tammikuuni lipsui lihalliseksi kahtena päivänä (anoppilassa ja ystäväni luona - voi sitä syyllisyyden määrää!), mutta muilta osin pyrin tiukkaan kurinalaisuuteen ja välttelin iltapalan leikkeletarjontaa ja jauhelihalasagnea parhaan taitoni mukaan.
Blogihiljaisuutta selittelen puolestaan tietokirjavuorella, jonka alle tällä kertaa olen meinannut musertua, ja minulle poikeuksellisen aktiivisella sosiaalisella elämällä (olen nähnyt useampia ihmisiä parin viikon aikana, kuin koko joulukuussa).
Ajattelin koota lihattoman tammikuuni keskeisimmät opit lyhyeksi asennevaihteluitani karkeasti kuvaavaksi listaksi. Täältä pesee:
- Ensin ei tunnu missään, ylimielisyys: "Täähän on ihan sairaan helppoo!" -asenne
- Suunnitelmallisuus on huipussaan: "Käyn kaupassa vain kerran viikossa ja luen kauppalistaani kuin Raamattua" -asenne
- Salakavala laiskuus yllättää: "Eiksnyt vois vaan tehdä jotain kanakastiketta tähän kamalaan nälkään? / Mä en jaksa kuoria enää yhtään juuresta" -asenteet
- Taitekohta ja päättäväisyys: "Mähän en retkahda." -asenne
- Uusi nousu: "Kasvisravintolat ja intialainen kasvisruoka ovat parasta, mitä tiedän" -asenne
- Arkisuus ja luonnollisuus: "Siis onko tätä enää viikko jäljellä?" -asenne
Epilogi:
Nyt astelen takaisin turvalliseen sekasyöjän maailmaan. Tai sitten en. Jotakin muuttui näinkin lyhyessä ajassa. Aloin pohtia lihansyöntiä yhä enemmän ekologisen kuormituksen kannalta. Ja kasvisruokailu alkoi näyttäytyä hyvänä ekotekona. (Taputtaa itseään selkään, heh. Kuukauden jälkeen. Vielä suurempi heh.)
Joka tapauksessa. Nyt on lähes syyllinen olo, kun jääkaapissa odottavat broilerin rintafileet keltaisessa marinadissaan. Jos nyt ei lopullista muutosta, niin ainakin jonkinlaisen ravistelun tämä kokeilu sai aikaan. Liha ei vaikutakaan enää niin itsestäänselvältä vaihtoehdolta ruokapöydässä. Ja luulenpa, että lihan kokonaiskulutukseni laskee entisestään.
Niin. Mutta kalasta en luovu vieläkään.
Lihaton tammikuuni lipsui lihalliseksi kahtena päivänä (anoppilassa ja ystäväni luona - voi sitä syyllisyyden määrää!), mutta muilta osin pyrin tiukkaan kurinalaisuuteen ja välttelin iltapalan leikkeletarjontaa ja jauhelihalasagnea parhaan taitoni mukaan.
Blogihiljaisuutta selittelen puolestaan tietokirjavuorella, jonka alle tällä kertaa olen meinannut musertua, ja minulle poikeuksellisen aktiivisella sosiaalisella elämällä (olen nähnyt useampia ihmisiä parin viikon aikana, kuin koko joulukuussa).
Ajattelin koota lihattoman tammikuuni keskeisimmät opit lyhyeksi asennevaihteluitani karkeasti kuvaavaksi listaksi. Täältä pesee:
- Ensin ei tunnu missään, ylimielisyys: "Täähän on ihan sairaan helppoo!" -asenne
- Suunnitelmallisuus on huipussaan: "Käyn kaupassa vain kerran viikossa ja luen kauppalistaani kuin Raamattua" -asenne
- Salakavala laiskuus yllättää: "Eiksnyt vois vaan tehdä jotain kanakastiketta tähän kamalaan nälkään? / Mä en jaksa kuoria enää yhtään juuresta" -asenteet
- Taitekohta ja päättäväisyys: "Mähän en retkahda." -asenne
- Uusi nousu: "Kasvisravintolat ja intialainen kasvisruoka ovat parasta, mitä tiedän" -asenne
- Arkisuus ja luonnollisuus: "Siis onko tätä enää viikko jäljellä?" -asenne
Epilogi:
Nyt astelen takaisin turvalliseen sekasyöjän maailmaan. Tai sitten en. Jotakin muuttui näinkin lyhyessä ajassa. Aloin pohtia lihansyöntiä yhä enemmän ekologisen kuormituksen kannalta. Ja kasvisruokailu alkoi näyttäytyä hyvänä ekotekona. (Taputtaa itseään selkään, heh. Kuukauden jälkeen. Vielä suurempi heh.)
Joka tapauksessa. Nyt on lähes syyllinen olo, kun jääkaapissa odottavat broilerin rintafileet keltaisessa marinadissaan. Jos nyt ei lopullista muutosta, niin ainakin jonkinlaisen ravistelun tämä kokeilu sai aikaan. Liha ei vaikutakaan enää niin itsestäänselvältä vaihtoehdolta ruokapöydässä. Ja luulenpa, että lihan kokonaiskulutukseni laskee entisestään.
Niin. Mutta kalasta en luovu vieläkään.
Tunnisteet:
arki,
kasvisruoka,
lihaton tammikuu,
ravinto,
ruoka
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)