Brittiaakkosin mennaan taas, pahoitteluni. Sijainti talla hetkella Etela-Saksa.
Joka tapauksessa, patistan paraikaa miestani lukemaan hanelle joululahjaksi ostamani Christos Tsiolkasin teoksen The Slap, jotta saan sen itselleni. (Saalittavaa.) Olen taas kirjaorpouden kynnyksella luettuani juuri ennatysajassa David Nichollsin esikoisteoksen Starter for Ten. Rakastuin jo tulenpalavasti hanen teokseensa One Day ja tama viimeisin lukukokemus vain vahvisti kyseista tunnetta. (Minun on luettava hanen tuotantonsa lapi.) Jossakin vaiheessa viimein tajusin myos sen, ettei Nicholls todellakaan ole mikaan uusi tuttavuus. Ihailin jo hanen kynanjalkeaan tv-sarjassa Cold Feet eli Rimakauhua ja rakkautta. Muistattehan? Rachel ja Adam? Suhdesotkuja ja brittikomiikka parhaimmillaan. Yksi parhaista tv-sarjoista ikina. Jota myos Nicholls kasikirjoitti.
Starter for Ten sijoittuu 1980-luvun Britanniaan ja kuvaa yliopisto-opintonsa juuri aloittaneen Brianin kamppailuja oman itsensa, aknen ujostuttaman ulkonakonsa, tyttojen, seksin, alkoholin ja ystaviensa ristipaineessa. Brian on aivan taivaallisen lahjakkaasti kuvattu henkilohahmo, josta seka pitaa (awww, kuinka ihana, itseaan etsiva joskin hieman nasaviisas pojankloppi!) etta joka arsyttaa aivan suunnattomasti (jumalauta, kuinka itsekeskeinen tama japikka on!).
Jotakin kovin osuvaa nuoruudesta on tallentunut Starter for Tenin sivujen valiin. Brian kuvittelee olevansa koko hanta ymparoivan maailman - aitinsa, opettajiensa, ystaviensa- elaman keskipiste. Tama omaan napaan tuijottaminen on jossakin maarin niin kovin tuttua omasta nuoruudesta ja samalla niin kovin arsyttavaa, etta Brianin toivoo samanaikaisesti seka toteuttavan kaikki eparealistisimmatkin unelmansa etta kompastuvansa nenilleen ja saavan turpiinsa. Samalla Starter for Ten on -One Dayn tavoin- loistava tutkielma brittilaisesta luokkayhteiskunnasta.
Brian, tyolaisperheesta lahtoisin oleva isaton poika, kokee oikeudekseen mentoroida ystavaansa Spenceria, jota eivat Brianin porvarilliseen elamantapaan ohjastavat neuvot paljon kiinnosta. Ja sitten samalla - Brian on seka olevinaan ylpea juuristaan etta kuitenkin hapeaa taustaansa. To Kill a Mockingbirdia koskevia analyyseja lukiessani tormasin jo tahan ilmioon; yksilosta tulee jollakin tapaa hyvaksyttavampi, jos han edes pyrkii tavoittelemaan hallitsevan sosiaaliluokan arvoja. Tama tuntuu patevan myos Brianiin. Han haluaa kaikin mahdollisin tavoin voittaa porvarillisen Alicen huomion ja sydamen, vaikka se tarkoittaisikin hanen koko stipendinsa tuhlaamista ravintolaillallisiin ja kahvitteluihin. Alice puolestaan ei voi omasta ylhaisyydestaan kasin edes nahda, kuinka Brian painiskelee taloudellisesti voidakseen tarjota talle wanna-be prinsessalle yhden hikisen cappuccinon.
Naiden kahden teoksen perusteella (Rimakauhua ja rakkautta -sarjan kasikirjoitusrupeamaa unohtamatta!) Nicholls kirii tamanhetkisten suosikkikirjailijoideni karkiviisikkoon. Erinomaista, monella eri tasolla puhuttelevaa ja samalla tolkuttoman hauskaa luettavaa. Just brilliant.
lauantai 22. tammikuuta 2011
tiistai 18. tammikuuta 2011
ADELE - Rolling In The Deep
Beautiful song, beautiful voice, beautiful girl.
19-vuotiaana Adele kaappasi Brit Awardsin esikoislevyllaan 19. 21 on hanen toinen levynsa, 21-vuotiaan Adelen tuotantoa. Minulle uusi, ihastuttava musiikillinen tuttavuus. Nain hanen esiintyvan eilen livena myohaisillan talk show'ssa ja olin tipahtaa sohvalta. Tata artistia olisi upea paasta kuulemaan keikalle.
Britannia on tarjonnut lukuisia upeita musiikkielamyksia naiden parin vuoden aikana. Monta upeaa naisartistia. Adelen ohella toki usual suspects Amy Winehouse, Duffy, Paloma Faith. Tietysti myos Lily Allen ja Ellie Goulding. Unohtamatta viime vuoden Brit Awards-tahtea Florence and the Machinen punakutrista keulahahmoa. Ja kai se popin prinsessa, Cheryl Colekin, on mainittava. (Olen myos varma, etta unohdan nyt tassa mainita puolet naista levyhyllyni suhteellisen tuoreista valtaajista.)
Enjoy!
Lihaton tammikuu Vol. 2
Nyt se on virallista. Olen paatunut lihansyöjä.
Näin viime yönä unta lihakeitosta.
Miten se on mahdollista? En ymmärrä. Unessani vierailin ystäväni luona. Hän asetti lautasellisen suorastaan jumalaisia aromeja vapauttavaa lihakeittoa naamani eteen. Aloin ensin sopertaa, että "koitan olla tälleen kato syömättä lihaa tässä näin koko tän tammikuun..", kunnes sorruin. (Needless to say, mieheni on tosielämässä sortunut jo aikaa sitten. Viimeksi hän söi lähipubissamme burgerin, kun minä imeskelin ranskalaisia, joita olin uittanut majoneesissa.)
Tunsin aivan silmitöntä syyllisyyttä lapioidessani keittoa suuhuni. Mutta voi veljet, kun se oli hyvää. Sitten heräsin. Vielä herätessänikin ajattelin kuinka olen nyt rikkonut itselleni tekemäni lupauksen lihattomasta tammikuusta. Teki melkein mieli alkaa vääntää itkua. Kunnes tajusin, että kyseessä oli kuin olikin vain uni. Kenties varoittava uni?
I need to up the ante. Ei enää kumisia perunoita ja pelkkiä uunivihanneksia. Nyt lähtee paneer-juustocurryt valmistukseen! Jossakin vaiheessa repsahdin vain tälle perunalinjalle. Heti se kostautui. Onko kellään hyviä ja helppoja kasvisruokareseptejä tiedossa, anyone, please, joita voisin kokeilla?
Näin viime yönä unta lihakeitosta.
Miten se on mahdollista? En ymmärrä. Unessani vierailin ystäväni luona. Hän asetti lautasellisen suorastaan jumalaisia aromeja vapauttavaa lihakeittoa naamani eteen. Aloin ensin sopertaa, että "koitan olla tälleen kato syömättä lihaa tässä näin koko tän tammikuun..", kunnes sorruin. (Needless to say, mieheni on tosielämässä sortunut jo aikaa sitten. Viimeksi hän söi lähipubissamme burgerin, kun minä imeskelin ranskalaisia, joita olin uittanut majoneesissa.)
Tunsin aivan silmitöntä syyllisyyttä lapioidessani keittoa suuhuni. Mutta voi veljet, kun se oli hyvää. Sitten heräsin. Vielä herätessänikin ajattelin kuinka olen nyt rikkonut itselleni tekemäni lupauksen lihattomasta tammikuusta. Teki melkein mieli alkaa vääntää itkua. Kunnes tajusin, että kyseessä oli kuin olikin vain uni. Kenties varoittava uni?
I need to up the ante. Ei enää kumisia perunoita ja pelkkiä uunivihanneksia. Nyt lähtee paneer-juustocurryt valmistukseen! Jossakin vaiheessa repsahdin vain tälle perunalinjalle. Heti se kostautui. Onko kellään hyviä ja helppoja kasvisruokareseptejä tiedossa, anyone, please, joita voisin kokeilla?
perjantai 14. tammikuuta 2011
Palkintoraati on puhunut.
Tällä kertaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnot satelivat Kirsi Kuroselle teoksesta Piruettiystävyys ja Maijaliisa Dieckmannille teoksesta Väläys pimeässä. Harmittaa hirmuisesti, etten ole lukenut kumpaakaan näistä teoksista. (Huokaus, ja niska rotkahtaa alas.)
Jos tarkkoja ollaan, Topelius-palkintoehdokkaista olen lukenut ainoastaan Laura Lähteenmäen nuortenromaanin Alexandra Suuri. Ja Lydecken-ehdokkaista puolestaan vain Anneli Kannon tyttökirjasarjan jatko-osan FC Tytsyt. Lähteenmäen Alexandra Suuri kisasi myös Junnu-palkinnosta marraskuussa 2010. Voin lämpimästi suositella kumpaakin.
FC Tytsyjä lukiessani nauroin pariin otteeseen ääneen. Soitinpa jopa äidilleni kaukopuhelun, siteerasin kirjaa hänelle, ja nauroimme yhdessä ääneen. Anneli Kanto onnistuu taltioimaan varhaisteinitytön äitiinsä kohdistaman häpeän ja rakkauden sekamelskan todella realistisella, mutta silti huumorin sävyttämällä tavalla. Kaikki voivat takuulla samaistua tähän nuoruuden dilemmaan - vanhempiaan häpeää, sillä oikeastaan häpeää omaa riippuvaisuuttaan heistä. Äitini kehottikin säilyttämään kirjan aina käden ulottuvilla ja lukemaan sen tasaisin väliajoin uudestaan sitten, kun minulla mahdollisesti on omia lapsia.
Niin. Saapa nähdä, naurattaako se vielä silloin, kun itse on häpeän kohteena:
”Äkkiä huomasin, että äiti seisoi Hipun kanssa kentän laidalla. - - Siellä se tönötti pullukkana, ja Hippu-pullukka tönötti vieressä. Molemmat NIIN NOLON näkösiä! OMG! Äidillä oli joku aivan kamala anorakki vuodelta yks ja kaks jälkeen suuren käpysodan ja salihousut. Salihousut!! Kasarimuotia!!” (Anneli Kanto, FC Tytsyt.)
Oikeasti! Repesin liitoksistani. Äitini myös. Voin niin hyvin yhtyä tuohon järjettömään häpeäntunteeseen. Itsekin häpesin varhaisnuoruudessani vanhaa punaista Volvoamme (joka uskollisesti jätti meidät toisinaan tienposkeen, tsiisus sitä häpeää!!), äitini tapaa tulla hakemaan minut diskosta juuri nuorisotilan edustalta kyseisellä vanhalla Volvolla (eikä siis sieltä 500 metrin päästä, kuten olin ohjeistanut, tsiisus kun hävetti!), ja koiraamme, joka karkaili miten sattuu (ja jouduimme juoksemaan tämän piskin perässä pitkin kyliä ja mantuja, häveten koko tilannetta. Myöhästyin koulusta tämän takia useampaan otteeseen. Että hävetti.). Nyt luonnollisesti naurattaa. Eikä enää hävetä. Ainakaan vastaavanlaiset asiat. Tätä kai kutsutaan aikuistumiseksi..
Joka tapauksessa, onnittelut vielä Kuroselle Topelius-palkinnosta ja Dieckmannille Arvid Lydecken -palkinnosta. Lasten- ja nuortenkirjallisuus rules.
Jos tarkkoja ollaan, Topelius-palkintoehdokkaista olen lukenut ainoastaan Laura Lähteenmäen nuortenromaanin Alexandra Suuri. Ja Lydecken-ehdokkaista puolestaan vain Anneli Kannon tyttökirjasarjan jatko-osan FC Tytsyt. Lähteenmäen Alexandra Suuri kisasi myös Junnu-palkinnosta marraskuussa 2010. Voin lämpimästi suositella kumpaakin.
FC Tytsyjä lukiessani nauroin pariin otteeseen ääneen. Soitinpa jopa äidilleni kaukopuhelun, siteerasin kirjaa hänelle, ja nauroimme yhdessä ääneen. Anneli Kanto onnistuu taltioimaan varhaisteinitytön äitiinsä kohdistaman häpeän ja rakkauden sekamelskan todella realistisella, mutta silti huumorin sävyttämällä tavalla. Kaikki voivat takuulla samaistua tähän nuoruuden dilemmaan - vanhempiaan häpeää, sillä oikeastaan häpeää omaa riippuvaisuuttaan heistä. Äitini kehottikin säilyttämään kirjan aina käden ulottuvilla ja lukemaan sen tasaisin väliajoin uudestaan sitten, kun minulla mahdollisesti on omia lapsia.
Niin. Saapa nähdä, naurattaako se vielä silloin, kun itse on häpeän kohteena:
”Äkkiä huomasin, että äiti seisoi Hipun kanssa kentän laidalla. - - Siellä se tönötti pullukkana, ja Hippu-pullukka tönötti vieressä. Molemmat NIIN NOLON näkösiä! OMG! Äidillä oli joku aivan kamala anorakki vuodelta yks ja kaks jälkeen suuren käpysodan ja salihousut. Salihousut!! Kasarimuotia!!” (Anneli Kanto, FC Tytsyt.)
Oikeasti! Repesin liitoksistani. Äitini myös. Voin niin hyvin yhtyä tuohon järjettömään häpeäntunteeseen. Itsekin häpesin varhaisnuoruudessani vanhaa punaista Volvoamme (joka uskollisesti jätti meidät toisinaan tienposkeen, tsiisus sitä häpeää!!), äitini tapaa tulla hakemaan minut diskosta juuri nuorisotilan edustalta kyseisellä vanhalla Volvolla (eikä siis sieltä 500 metrin päästä, kuten olin ohjeistanut, tsiisus kun hävetti!), ja koiraamme, joka karkaili miten sattuu (ja jouduimme juoksemaan tämän piskin perässä pitkin kyliä ja mantuja, häveten koko tilannetta. Myöhästyin koulusta tämän takia useampaan otteeseen. Että hävetti.). Nyt luonnollisesti naurattaa. Eikä enää hävetä. Ainakaan vastaavanlaiset asiat. Tätä kai kutsutaan aikuistumiseksi..
Joka tapauksessa, onnittelut vielä Kuroselle Topelius-palkinnosta ja Dieckmannille Arvid Lydecken -palkinnosta. Lasten- ja nuortenkirjallisuus rules.
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Kipu ja kutina
Yhdistelmä kuulostaa sukupuolitaudin perusoirepaketilta. Siitä ei kuitenkaan ole kyse, sillä kipu ja kutina sijoittuvat selkääni. Pitkästä tarinasta lyhyt versio: toissa-aamuna sukkia päälle pukiessa (!!) niksautin hartiani. Pahasti. Niin pahasti, että tuli itku. (Noloa.) Sain onneksi ajan osteopaatin käsittelyyn, joka ruksautteli selkääni kolmesta eri kohdasta takaisin "oikeaan asentoon". Tsiisus!
Kyseessä oli elämäni ensimmäinen osteopaattikäynti. Ensin helpotti aivan silmittömästi. Kipu laukesi. Mutta illalla iski uusi, erilainen kipu. Hoidonjälkeinen kipu, josta osteopaattini Alan minua varoittelikin. Ei siinä kuitenkaan kaikki. Hän teippasi selkäni oikeaan ryhdikkääseen asentoon, jotten vahingossakaan retkota ryhtiäni. (Guilty as charged.) Teippipä kuitenkin aiheutti jonkin silmittömän allergisen reaktion, ja nyt selkäni on kirkuvan punainen ja kutisee aivan hulluna. Ei mennyt ihan nappiin tämäkään homma sitten. Odottelen kivun hellittämistä ja samalla kutinan rauhoittumista.
Näissä merkeissä yritän tankata tenttikirjojani. Istun kuin tinasotilas ja rapsuttelen välillä (lähes taukoamatta) selkääni kuin kirppuinen piski. Uuujeah. Yleensä sukupuolijärjestelmää ja sukupuolen sosiaalista/kulttuurista rakentuneisuutta koskevat teoriat kuuluvat ehdottomasti kiinnostuksen kohteisiini. Nyt on vaikea ylläpitää keskittymiskykyä. Mitä hemmetin väliä on naistenlehtien naiskuvalla, kun oma selkäni kutisee aivan perkeleesti ja on aivan liekeissä? Tähän ollaan siis tultu. Periaatteet roskakoppaan ja rasvaa litratolkulla niskaan. Voila!
Kyseessä oli elämäni ensimmäinen osteopaattikäynti. Ensin helpotti aivan silmittömästi. Kipu laukesi. Mutta illalla iski uusi, erilainen kipu. Hoidonjälkeinen kipu, josta osteopaattini Alan minua varoittelikin. Ei siinä kuitenkaan kaikki. Hän teippasi selkäni oikeaan ryhdikkääseen asentoon, jotten vahingossakaan retkota ryhtiäni. (Guilty as charged.) Teippipä kuitenkin aiheutti jonkin silmittömän allergisen reaktion, ja nyt selkäni on kirkuvan punainen ja kutisee aivan hulluna. Ei mennyt ihan nappiin tämäkään homma sitten. Odottelen kivun hellittämistä ja samalla kutinan rauhoittumista.
Näissä merkeissä yritän tankata tenttikirjojani. Istun kuin tinasotilas ja rapsuttelen välillä (lähes taukoamatta) selkääni kuin kirppuinen piski. Uuujeah. Yleensä sukupuolijärjestelmää ja sukupuolen sosiaalista/kulttuurista rakentuneisuutta koskevat teoriat kuuluvat ehdottomasti kiinnostuksen kohteisiini. Nyt on vaikea ylläpitää keskittymiskykyä. Mitä hemmetin väliä on naistenlehtien naiskuvalla, kun oma selkäni kutisee aivan perkeleesti ja on aivan liekeissä? Tähän ollaan siis tultu. Periaatteet roskakoppaan ja rasvaa litratolkulla niskaan. Voila!
maanantai 10. tammikuuta 2011
Lihaton tammikuu
Jalleen brittilappiksella, pahoitteluni. Viikonloppu meni kasvisruuan ja elokuvien parissa. Olen paattanyt viettaa lihatonta tammikuuta. Pienin varauksin, tosin. Taysin lihaton se ei ole, silla olen syonyt kalakeittoa. Kala on kuitenkin ainut elainkunnan edustaja, jota aion suuhuni tassa kuussa ankea. Ja sitakin rajoitetusti.
Sain jopa armaan aviomieheni puhuttua mukaan tahan projektiin. Olen aina kuvitellut, etta syon melko vahan lihaa. Etenkin punaista lihaa. Nyt olen kuitenkin huomannut (vasta kymmenen paivan jalkeen!), etta liha eksyy lautaselle monissa eri muodoissa: keitoissa, kanapaloina, kastikkeen hoysteena, lasagnessa.. You name it. En kuitenkaan kaipaa lihaa. Se vain tuntuu helpolta lisukkeelta, jonka sujauttaa aivottomasti mukaan erilaisiin ruokiin.
Kanaa kaytetaan tassa kotitaloudessa eniten. Salaateissa. Kastikkeissa. Curry-ruuissa. Tortilloissa. Lahes missa tahansa. On ollut itse asiassa aarimmaisen silmia avaavaa keksia ainoastaan kasviksista koostuvia aterioita. Eihan se vaikeaa ole. Ei tokikaan. Sita on vain kaavoihinsa kangistunut ja tavoilleen uskollinen.
Nyt ruokailussa on enemman suunnitelmallisuutta. Kauppaan mennaan listan kanssa, ei niita ainaisia ja samoja hyllyja tyhjentaen. Ja jos joku eksyy SW-Lontoon suunnalle ja kaipaa kasvisruokaa, niin suosittelen erittain lampimasti erilaisia keittioita (mm. irakilaista ja israelilaista) yhdistavaa kasvisruokaravintolaa The Gate Hammersmithissa. Excellent. Kavimme siella perjantaina ylensyomassa. Ruoka oli jumalaisen maittavaa. Paihitti pihvin mennen tullen.
Sain jopa armaan aviomieheni puhuttua mukaan tahan projektiin. Olen aina kuvitellut, etta syon melko vahan lihaa. Etenkin punaista lihaa. Nyt olen kuitenkin huomannut (vasta kymmenen paivan jalkeen!), etta liha eksyy lautaselle monissa eri muodoissa: keitoissa, kanapaloina, kastikkeen hoysteena, lasagnessa.. You name it. En kuitenkaan kaipaa lihaa. Se vain tuntuu helpolta lisukkeelta, jonka sujauttaa aivottomasti mukaan erilaisiin ruokiin.
Kanaa kaytetaan tassa kotitaloudessa eniten. Salaateissa. Kastikkeissa. Curry-ruuissa. Tortilloissa. Lahes missa tahansa. On ollut itse asiassa aarimmaisen silmia avaavaa keksia ainoastaan kasviksista koostuvia aterioita. Eihan se vaikeaa ole. Ei tokikaan. Sita on vain kaavoihinsa kangistunut ja tavoilleen uskollinen.
Nyt ruokailussa on enemman suunnitelmallisuutta. Kauppaan mennaan listan kanssa, ei niita ainaisia ja samoja hyllyja tyhjentaen. Ja jos joku eksyy SW-Lontoon suunnalle ja kaipaa kasvisruokaa, niin suosittelen erittain lampimasti erilaisia keittioita (mm. irakilaista ja israelilaista) yhdistavaa kasvisruokaravintolaa The Gate Hammersmithissa. Excellent. Kavimme siella perjantaina ylensyomassa. Ruoka oli jumalaisen maittavaa. Paihitti pihvin mennen tullen.
torstai 6. tammikuuta 2011
Maailma on kuin onkin merkityksellinen..
Tankkailen Mikko Lehtosen teosta Merkitysten maailma jo toistamiseen - aiemmin mainitsinkin, että olen lukenut kirjan joskus aikoja sitten, nyt yritän palauttaa sitä mieleen. Kirjan takakannen kuvausta lainatakseni teos soveltuu johdatukseksi kulttuuriseen tekstintutkimukseen yliopisto-opiskelijoille.
Ensiksi on todettava, että käsiteltävät asiat ovat kuin ovatkin tuttuja (hurraa, vuosien opiskelu ei ole mennyt täysin hukkaan!). Tekstin, lukijan ja kontekstin pyhä kolmiyhteys herättävät kaikuja jossakin pääni sisällä. Ja nyt muistan myös ensimmäisen lukukokemukseni herättämän tunteen tästä teoksesta. En saanut siitä otetta. Se lipsahteli käsistäni ja minun oli tavattoman vaikea muistaa, mikä sen keskeinen viesti oikeastaan olikaan. Tässä kohtaa taidan olla liian konservatiivinen (minä? voi hemmetti!), sillä odotan "oppikirjalta" tietynlaista tyyliä, en runollista ilmaisutapaa. Jokin kyseisessä kielikuvia pursuavassa ilmaisutavassa tökki minua jo aiemmin, ja se tökkii minua vielä nytkin. Miksi? Yleensä janoan "runollista" ilmaisutapaa.
On asioita, jotka voi ilmaista nokkelin sananparsin siten, että sisältö tulee entistä selkeämmäksi. Siten, että tällainen ilmaisutapa jollakin tavalla tukee viestin ymmärtämistä. Ja sitten on niitä asioita, joissa tällainen tapa ei vain tunnu toimivan, vaan se sotkee sisältöä - kiinnittää ikään kuin huomiota enemmän ilmaisutapaan, kuin siihen mitä tahdotaan ilmaista. Tämä lienee ongelmani - ja myönnän, se on minun ongelmani. Merkitysten maailmassa käsitellään äärimmäisen kiinnostavia asioita, asioita, joista olen yleensä vilpittömän innostunut. Mutta paikoin sitä lukiessa tuntuu siltä, kuin lukisi jotakin hieman pitkästyttävää kaunokirjallista selostusta, joka toistaa itseään turhankin paljon. Ydinsanoma tulisi varmasti selväksi suppeammassakin muodossa.
Tässä lienee myös koulukuntaeroja. Voin uskoa, että moni nauttii tällaisen tietokirjallisuuden lukemisesta. Niin minäkin silloin, kun koen "runollisuuden" (miten tahmea ilmaus, parempaakaan en tähän hätään keksi!) toimivan lukijan apuna. Ehkä jos lukisin kirjan vielä kolmannen kerran, voisin naurahtaa siihen koodatuille vitseille ja pikkunokkeluuksille.. Ehkä. Tai sitten en.
Ensiksi on todettava, että käsiteltävät asiat ovat kuin ovatkin tuttuja (hurraa, vuosien opiskelu ei ole mennyt täysin hukkaan!). Tekstin, lukijan ja kontekstin pyhä kolmiyhteys herättävät kaikuja jossakin pääni sisällä. Ja nyt muistan myös ensimmäisen lukukokemukseni herättämän tunteen tästä teoksesta. En saanut siitä otetta. Se lipsahteli käsistäni ja minun oli tavattoman vaikea muistaa, mikä sen keskeinen viesti oikeastaan olikaan. Tässä kohtaa taidan olla liian konservatiivinen (minä? voi hemmetti!), sillä odotan "oppikirjalta" tietynlaista tyyliä, en runollista ilmaisutapaa. Jokin kyseisessä kielikuvia pursuavassa ilmaisutavassa tökki minua jo aiemmin, ja se tökkii minua vielä nytkin. Miksi? Yleensä janoan "runollista" ilmaisutapaa.
On asioita, jotka voi ilmaista nokkelin sananparsin siten, että sisältö tulee entistä selkeämmäksi. Siten, että tällainen ilmaisutapa jollakin tavalla tukee viestin ymmärtämistä. Ja sitten on niitä asioita, joissa tällainen tapa ei vain tunnu toimivan, vaan se sotkee sisältöä - kiinnittää ikään kuin huomiota enemmän ilmaisutapaan, kuin siihen mitä tahdotaan ilmaista. Tämä lienee ongelmani - ja myönnän, se on minun ongelmani. Merkitysten maailmassa käsitellään äärimmäisen kiinnostavia asioita, asioita, joista olen yleensä vilpittömän innostunut. Mutta paikoin sitä lukiessa tuntuu siltä, kuin lukisi jotakin hieman pitkästyttävää kaunokirjallista selostusta, joka toistaa itseään turhankin paljon. Ydinsanoma tulisi varmasti selväksi suppeammassakin muodossa.
Tässä lienee myös koulukuntaeroja. Voin uskoa, että moni nauttii tällaisen tietokirjallisuuden lukemisesta. Niin minäkin silloin, kun koen "runollisuuden" (miten tahmea ilmaus, parempaakaan en tähän hätään keksi!) toimivan lukijan apuna. Ehkä jos lukisin kirjan vielä kolmannen kerran, voisin naurahtaa siihen koodatuille vitseille ja pikkunokkeluuksille.. Ehkä. Tai sitten en.
maanantai 3. tammikuuta 2011
Room
Tämä päivä on bank holiday eli paikallinen vapaapäivä. Silti to-do -listani oli (ja on) kilometrin pituinen. Piti (ja pitäisi) hoitaa asioita Suomeen päin. Ja sainkin muutaman asian selvitettyä, mistä olen ilahtunut. Vielä ilahtuneempi olen -jälleen kerran- siitä huomiosta, että ihmiset ovat usein hurjan joustavia ja ystävällisiä. Ja ehkä myös itse olen rohjennut kysymään, voisiko joissakin asioissa toimia toisin, totutusta poiketen. Esimerkiksi opinnoissani opetushenkilökunnan joustavuus on osoittautunut kullan arvoiseksi.
Anyway. Nyt vieressäni komeilee melkoisen korkea kirjavuori, joka pitäisi lukea. Yksi teos on jo ennestään tuttu, Mikko Lehtosen Merkitysten maailma. Valitettavasti tuttuus rajoittuu toistaiseksi ainoastaan teoksen nimeen. Toivon saavani ahaa-elämyksen, kunhan avaan kirjan kannet. Tietokirjallisuuden lukeminen on nyt jäänyt vähän sivurooliin, sillä hurahdin viimein totaalisesti Emma Donoghuen teokseen Room.
Koin alkukankeuksia sen kanssa siksi, että teoksen kertojana toimii viisivuotias poika, jonka ajatuksenvirta on kielioppivirheiden sävyttämää. (Joista moni kuitenkin takuulla menee minulta myös ei-natiivina ohitse..) Kirja oli viime vuoden Man Booker-ehdokkaana, enkä lainkaan enää ihmettele miksi. En voinut laskea teosta käsistäni. Mieheni joutui noin kahden aikaan aamuyöllä tuskastuneena pyytämään minua sammuttamaan yölamppuni. Heti aamulla herätessäni lukeminen jatkui. Ei voinut olla jatkumatta.
Teoksen tapahtumat sijoittuvat pääosin yhteen huoneeseen, kirjan nimen mukaisesti. Huone ei ole vain yleisnimi, vaan erisnimi, Huone. Se on ainut Huone, jonka minäkertoja tietää. Hän on kasvanut kyseisessä huoneessa, lukittuna sinne äitinsä kanssa. Donoghue hyödyntää kirjassaan viime vuosien tunnettuja ja järkyttäviä pedofiili/raiskaus/lukitsemis -tapauksia, jotka ovat saaneet paljon huomiota mediassa. Kun minäkertoja Jack puhuu Old Nickistä (äitinsä hyväksikäyttäjästä ja kidnappaajasta, omasta isästään), näin koko ajan mielessäni Josef Fritzin julmat kasvot.
Kirja ei kuitenkaan ole ainoastaan synkkä, vaan sitä sävyttää vahva halu selviytyä sekä aivan uskomattoman kaunis ja rohkea äidinrakkaus. Jackin äiti ei anna Old Nickin nähdäkään tätä, vaan poika piilottelee aina Vaatekomerossa (jälleen erisnimi) vastenmielisen raiskaajan käyntien ajan. Näinkin karuissa ja epäluonnollisissa oloissa Jackin äiti pyrkii siis turvaamaan lapselleen mahdollisimman "tavallisen" ja turvallisen lapsuuden. Tämä äitileijonan toiminta on kuvattu niin vahvasti ja uskottavasti, että se tuntuu suorastaan sydäntä repivältä. Kuinka suojella pientä viatonta lasta, kun itse on tämän lapsen biologisen isän jatkuvan hyväksikäytön uhri? Äidin kokema rakkaus poikaansa kohtaan ei kyseenalaistu missään vaiheessa. Poika on hänen pelastuksensa. Hänen kaikkensa.
Eläydyn kirjaan aivan valtavalla voimalla ja uskon, että se herättää tällaisen immersion myös monissa muissa lukijoissa. Pakoyrityksen kohdalla tuntui, että teki mieli huutaa ääneen. Auttakaa nyt joku tätä pientä lasta, saatana! Auttakaa! Kirja on kuin jännitysnäytelmä, jolle toivoo onnellista loppua. En vielä ole lukenut teosta viimeiselle sivulle saakka (sen viimeiset sivut odottavat lukemistaan yöpöydälläni), mutta voin jo tässä vaiheessa sanoa, ettei tämä kirja jätä minua aivan hetkessä rauhaan. Erinomainen teos, joka tarttuu käsittämättömän vaikeaan aiheeseen tehden samalla yhden upeimmista äidinrakkauden ja pienen pojan sisäisen maailman kuvauksista. Suosittelen.
Anyway. Nyt vieressäni komeilee melkoisen korkea kirjavuori, joka pitäisi lukea. Yksi teos on jo ennestään tuttu, Mikko Lehtosen Merkitysten maailma. Valitettavasti tuttuus rajoittuu toistaiseksi ainoastaan teoksen nimeen. Toivon saavani ahaa-elämyksen, kunhan avaan kirjan kannet. Tietokirjallisuuden lukeminen on nyt jäänyt vähän sivurooliin, sillä hurahdin viimein totaalisesti Emma Donoghuen teokseen Room.
Koin alkukankeuksia sen kanssa siksi, että teoksen kertojana toimii viisivuotias poika, jonka ajatuksenvirta on kielioppivirheiden sävyttämää. (Joista moni kuitenkin takuulla menee minulta myös ei-natiivina ohitse..) Kirja oli viime vuoden Man Booker-ehdokkaana, enkä lainkaan enää ihmettele miksi. En voinut laskea teosta käsistäni. Mieheni joutui noin kahden aikaan aamuyöllä tuskastuneena pyytämään minua sammuttamaan yölamppuni. Heti aamulla herätessäni lukeminen jatkui. Ei voinut olla jatkumatta.
Teoksen tapahtumat sijoittuvat pääosin yhteen huoneeseen, kirjan nimen mukaisesti. Huone ei ole vain yleisnimi, vaan erisnimi, Huone. Se on ainut Huone, jonka minäkertoja tietää. Hän on kasvanut kyseisessä huoneessa, lukittuna sinne äitinsä kanssa. Donoghue hyödyntää kirjassaan viime vuosien tunnettuja ja järkyttäviä pedofiili/raiskaus/lukitsemis -tapauksia, jotka ovat saaneet paljon huomiota mediassa. Kun minäkertoja Jack puhuu Old Nickistä (äitinsä hyväksikäyttäjästä ja kidnappaajasta, omasta isästään), näin koko ajan mielessäni Josef Fritzin julmat kasvot.
Kirja ei kuitenkaan ole ainoastaan synkkä, vaan sitä sävyttää vahva halu selviytyä sekä aivan uskomattoman kaunis ja rohkea äidinrakkaus. Jackin äiti ei anna Old Nickin nähdäkään tätä, vaan poika piilottelee aina Vaatekomerossa (jälleen erisnimi) vastenmielisen raiskaajan käyntien ajan. Näinkin karuissa ja epäluonnollisissa oloissa Jackin äiti pyrkii siis turvaamaan lapselleen mahdollisimman "tavallisen" ja turvallisen lapsuuden. Tämä äitileijonan toiminta on kuvattu niin vahvasti ja uskottavasti, että se tuntuu suorastaan sydäntä repivältä. Kuinka suojella pientä viatonta lasta, kun itse on tämän lapsen biologisen isän jatkuvan hyväksikäytön uhri? Äidin kokema rakkaus poikaansa kohtaan ei kyseenalaistu missään vaiheessa. Poika on hänen pelastuksensa. Hänen kaikkensa.
Eläydyn kirjaan aivan valtavalla voimalla ja uskon, että se herättää tällaisen immersion myös monissa muissa lukijoissa. Pakoyrityksen kohdalla tuntui, että teki mieli huutaa ääneen. Auttakaa nyt joku tätä pientä lasta, saatana! Auttakaa! Kirja on kuin jännitysnäytelmä, jolle toivoo onnellista loppua. En vielä ole lukenut teosta viimeiselle sivulle saakka (sen viimeiset sivut odottavat lukemistaan yöpöydälläni), mutta voin jo tässä vaiheessa sanoa, ettei tämä kirja jätä minua aivan hetkessä rauhaan. Erinomainen teos, joka tarttuu käsittämättömän vaikeaan aiheeseen tehden samalla yhden upeimmista äidinrakkauden ja pienen pojan sisäisen maailman kuvauksista. Suosittelen.
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
Kaksi vuotta.
Ja kaksi paivaa. Jos aivan tarkkoja ollaan. Pari vuotta on toisaalta lyhyt, toisaalta pitka aika. Sen olemme nyt asuneet Lontoossa. Sen aikana on tapahtunut paljon. Paljon hyvaa, paljon kaikkea tavanomaista ja kuten elamassa aina - myos vaikeita asioita.
Naihin pariin vuoteen mahtuu muutto Lontooseen vain matkalaukut mukanamme, taistelu entisen vuokranantajamme kanssa, joka ei suostunut tekemaan homeiselle asunnolle mitaan (home kukitti makuuhuoneemme seinaa puolen vuoden asumisen jalkeen, kun se alkoi puskea esiin tuoreen maalikerroksen alta), muutto uuteen kotiin Lontoossa, muutoksia tyotilanteessa, sairaalakaynteja (lukuisia, lukuisia sairaalakaynteja), keuhkokuumeita, terveyden kanssa painiskelua, joogaa, pienia askelia kohti terveytta, haat, ihana kesapaiva Helsingissa, haamatka, opinnot, kasapain luettuja kirjoja ja Sinkkuelamaa-sarjan katsominen kolmeen kertaan (vahintaan, silloin, kun ei viela pystynyt heikkoudeltaan kavelemaan), ja jalleen uusi vuosi.
Uusi vuosi, joka alkoi joogalla ilman krapulaa. Se saa minut erityisen tyytyvaiseksi. Suhtaudun tahan juuri alkaneeseen vuoteen pienella varauksella ja varovaisuudella, mutta toiveikkaasti. En ota enaa mitaan elaman perusasioita itsestaanselvyytena. En kylla ole sita tyyppia, joka niin muutenkaan tekisi. Taidan olla ikuinen huolehtija. Terveys. Talous. Koti. Perhe ja laheiset. Nyt kun nama asiat ovat kutakuinkin tasapainossa, voi viimein alkaa suunnitella uuden vuoden etenemista. Arvelen sen pitavan sisallaan suuria muutoksia (suorastaan janoan positiivista muutosta, jos olen taysin rehellinen). Se sisaltanee paljon myos itsen etsintaa, omien valintojen tarkistamista, tavoitteidensa eteen raatamista. Ja toivottavasti myos tolkuttomat maarat rohonauruja ja arkisia iloja. Enempaa en uskaltaisi toivoakaan. Kuten mieheni kerran totesi, vuosi 2010 piti sisallaan "the best of times and the worst of times". Tama vuosi olkoon hieman tasapainoisempi.
Uusi vuosi 2011, olethan meille kaikille lempea ja ystavallinen?
Onnekasta uutta vuotta!
Naihin pariin vuoteen mahtuu muutto Lontooseen vain matkalaukut mukanamme, taistelu entisen vuokranantajamme kanssa, joka ei suostunut tekemaan homeiselle asunnolle mitaan (home kukitti makuuhuoneemme seinaa puolen vuoden asumisen jalkeen, kun se alkoi puskea esiin tuoreen maalikerroksen alta), muutto uuteen kotiin Lontoossa, muutoksia tyotilanteessa, sairaalakaynteja (lukuisia, lukuisia sairaalakaynteja), keuhkokuumeita, terveyden kanssa painiskelua, joogaa, pienia askelia kohti terveytta, haat, ihana kesapaiva Helsingissa, haamatka, opinnot, kasapain luettuja kirjoja ja Sinkkuelamaa-sarjan katsominen kolmeen kertaan (vahintaan, silloin, kun ei viela pystynyt heikkoudeltaan kavelemaan), ja jalleen uusi vuosi.
Uusi vuosi, joka alkoi joogalla ilman krapulaa. Se saa minut erityisen tyytyvaiseksi. Suhtaudun tahan juuri alkaneeseen vuoteen pienella varauksella ja varovaisuudella, mutta toiveikkaasti. En ota enaa mitaan elaman perusasioita itsestaanselvyytena. En kylla ole sita tyyppia, joka niin muutenkaan tekisi. Taidan olla ikuinen huolehtija. Terveys. Talous. Koti. Perhe ja laheiset. Nyt kun nama asiat ovat kutakuinkin tasapainossa, voi viimein alkaa suunnitella uuden vuoden etenemista. Arvelen sen pitavan sisallaan suuria muutoksia (suorastaan janoan positiivista muutosta, jos olen taysin rehellinen). Se sisaltanee paljon myos itsen etsintaa, omien valintojen tarkistamista, tavoitteidensa eteen raatamista. Ja toivottavasti myos tolkuttomat maarat rohonauruja ja arkisia iloja. Enempaa en uskaltaisi toivoakaan. Kuten mieheni kerran totesi, vuosi 2010 piti sisallaan "the best of times and the worst of times". Tama vuosi olkoon hieman tasapainoisempi.
Uusi vuosi 2011, olethan meille kaikille lempea ja ystavallinen?
Onnekasta uutta vuotta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)