Tiskirätit paiskovat ikkunoita. Sataa lumen esiastetta, räntää. Jännittävää. Tämä johtaa pahimmillaan siihen, etteivät junat, tubet, bussit ja overgroundit toimi, vaan jähmettyvät niille sijoilleen. Olen todistanut tämän suurkaupungin halvaantuvan paikoilleen ja nöyristelevän polvillaan jo moneen otteeseen. Ja joka kerta se yllättää (ainakin mediassa väitetään, että se tulee aina täytenä yllätyksenä).
Nukuin aamuyöllä paksua unta, josta sain ravistella itseäni pitkään hereille. Pää on vieläkin raskas ja ajatukset unihiekkaa. Aion pureutua tänään fiktion ja ei-fiktion hurmaavaan maailmaan. Tai pikemminkin kyseisen jaottelun maailmaan. Ei-referentiaalinen kirjallisuus versus referentiaalinen kirjallisuus (mikä järkyttävä termihirviö sana referentiaalinen onkaan, eikö olekin?). Jokin luku-urakkani alla olevan oppikirjan nimessä iski välittömästi ja sai jälleen pohtimaan virtuaalivuodatusta. Living to Tell about It. Voiko asiaa paremmin sanoa? James Phelan käsittelee tässä narratologian opuksessaan muun muassa sitä, kuinka eläminen ja siitä kertominen eivät koskaan voi tapahtua samanaikaisesti. Ja tuo nimi -Living to Tell about It- kätkee myös sisäänsä jotakin kovin olennaista tästä ajasta. (Kuulostan siltä kuin tuomitsisin nykyajan hömpötykset täysin. En sentään.)
Kaikki kuitenkin tietävät ihmisiä, jotka räpeltävät kännykkäänsä koko ajan päivittääkseen Twittereitään, Naamakirjojaan ja muita sosiaalisen median foorumeitaan (kuten myös blogejaan - auts, iski ja kolahti). Saan siitä näppylöitä. Olenko ainut, jota se ärsyttää ihan hel-va-tisti? (Tuskin.) FB-lakkoni juontaa osin juuri tästä huomiosta. FB:hän tulvii hehkutuksia siitä, kuinka joku "on-just-ulkona-syömässä-ja-juo-viiniä-ihanan-miehensä-kanssa" tai kuinka "ollaan-just-tyttöporukalla-joraamassa". Eikö jotakin kuitenkin katoa siitä romanttisesta kynttiläillallisesta, kun siitä on heti kerrottava kaikille? Eikö se tee immersiosta (jälleen aivan kamala anglismi, auttakaa kiltit keksimään parempi sana - olisiko kyse vaikka uppoutumisesta, syventymisestä, itsensä täysin johonkin tilanteeseen kadottamisesta..?) mahdotonta. Eikö se juuri vihjaa, että eletään vain, jotta siitä voidaan kertoa?
Ja jälleen kerran. Itse olen tehnyt juuri näin! "Peli-ilta käynnissä, sairaan hauskaa!" "Glögiä ja keksejä kotisohvalla." Auts. Nyt yritän tsempata ja kertoa asioista retrospektiivissä. Kun ne ovat jo tapahtuneet. Tai vaihtoehtoisesti, kun ne ovat vasta edessä. En halua elää vain kirjoittaakseni siitä. Vaan elää, ja vasta sitten kirjoittaa siitä.
tiistai 30. marraskuuta 2010
maanantai 29. marraskuuta 2010
Epäonniset lukukokemukset
Tiedättehän sellaiset kirjat, joista pitäisi pitää, muttei pidä?
Kirjat, joista kuvittelee kaikkien muiden pitävän (koska kukaan ei uskalla tunnustaa, ettei oikeasti pidä niistä)?
Kirjat, joista jopa haluaisi epätoivoisesti pitää (koska teos on jollakin tavalla erilainen ja ainutlaatuinen kirjallisuushistorian merkkipaalu, kulttiklassikko tai muuten vain kaanonia ravisutteleva teos)?
Lopulta joutuu häpeämään sitä, että ei kerta kaikkiaan pitänyt teoksesta. Että sen lukeminen oli silkkaa taistelua. Että pystyi kyllä hahmottamaan sen kielellisiä/ rakenteellisia/ kerronnallisia/ historiallisia hienouksia, mutta kokonaisuus jätti kylmäksi. Näihin kirjoihin törmää aina silloin tällöin.
Minulle yksi tällainen kirjallisuuden (nuorehko) klassikko, josta en vain saanut otetta, on Jean Rhysin Wide Sargasso Sea. Teoksen päähenkilö on varsin epäsympaattinen ja (piilo)rasistinen, ja häneen on mahdottoman vaikea samaistua.
Kirja on tunnetusti Rhysin vastareaktio Brontën kuuluisalle Jane Eyre -teokselle (jota en muuten ole lukenut). Brontën teoksessa Antoinette (Rhysin teoksen päähenkilö) on -näin olen ymmärtänyt- vain ohut sivuhahmo, hullu kreolinainen, jonka aviomieheen Brontën päähenkilö Jane Eyre on loputtoman rakastunut. Wide Sargasso Sea kertoo siis tämän Karibialla kasvaneen kreolinaisen tarinan, "antaa hänelle puheenvuoron".
Ei, ei, ei ja ei. Ensinnäkin minun on tunnustettava, että suhtaudun suurella varauksella kirjoihin, jotka ammentavat suhteellisen avoimesti jostakin toisesta teoksesta. Elleivät ne ole suoranaisia parodioita. Ja oikeastaan useimmiten myös silloin. (I know! My bad.)
Jo lähtökohta-asettelu oli siis kimurantti. Toivoin hartaasti, että kirja ei osoittautuisi yhdeksi niistä kirjoista, jotka jollakin epämääräisellä tavalla kompastuvat omaan nokkeluuteensa. Lukeminen muuttui kuitenkin äärimmäisen haasteelliseksi silloin kun totesin hammasta purren ja verenmaku suussa ja hieman häpeillen, etten lähestulkoon pysty sietämään teoksen päähenkilöä. Kirja sisältää hienoja kuvauksia ja upeita kohtia, se on myönnettävä. Se käsittelee rasismia, etnisyyttä, ihmisten jaottelua eri ryhmiin - mutta se lankeaa itse tähän samaiseen ansaan. Postkolonialistisen kirjallisuudentutkimuksen termiä lainatakseni totean, että tämäkin tarina tarvitsisi siis vastatarinan. (Olkaa silti kilttejä, älkääkä kirjoittako sitä.)
Kyllä, Antoinetten hahmo on saatu henkiin. Hän on varsin ristiriitainen, sillä hänen kärsimyksiinsä haluaisi jossakin määrin samaistua, mutta ainakaan minä en pystynyt niihin samaistumaan. Minua ärsytti suunnattomasti se, ettei Antoinette kyennyt näkemään omaa rasistisuuttaan tai edes reflektoimaan omaa taustaansa - hän ei pystynyt näkemään itseään laajemmassa historiallisessa kontekstissa, eräänlaisena kolonialismin jäänteenä, vaan otti oikeutensa elää ja asua Karibialla annettuna. (Meinasin repiä hiukset päästäni.) Silti päähenkilöön samaistumisen mahdottomuus ei ole mikään kunnollinen syy sille, miksei jostakin kirjasta vain pidä. Samaistuminen ei ole edellytys kirjasta pitämiselle. En osaa pukea lukukokemustani sanoiksi, jokin siinä vain tökki. Kirja on monien rakastama. Minä luin sen, koska opinnot niin edellyttivät. (Onneksi se on ohut.)
Pakko vielä todeta, että kirja, jonka nimen mainintakin jo saa selkäkarvani pystyyn on kaikkien tuntema klassikko, Flaubertin Madame Bovary. Tsiisus! Oh boy, oh boy. (Don't even get me started there.) Tiedän ja tiedostan teoksen olevan kirjallisuushistoriallisesti merkittävä - kertoja tunkeutuu hahmojen tajuntaan ja tekee narratologista historiaa. Mutta jumatsuikka sentään! Olen lukenut kirjan ainakin kolme, jollen neljä kertaa. Kaikkina kertoina pakon edessä (siitä oli tehtävä essee, siitä oli keskusteltava, sitä käsiteltiin luennolla). Ja joka kerta hikoilin ja kieriskelin epätoivossa. Sen lukeminen oli lähes yhtä suurta kärsimystä kuin Nuoren Wertherin kärsimykset.
Jälleen kerran. Pahoitteluni, jos olen loukannut jotakuta tai jonkun lempikirjaa. Se ei ollut tarkoitukseni. Kullakin klassikoilla on toki merkittävä sijansa kirjallisuushistoriassa. Eikä niistä kaikista voi pitää. Silti ne on (kai) hyvä lukea voidakseen peilata nykykirjallisuutta menneen ajan merkkipaaluihin. Aamen.
Kirjat, joista kuvittelee kaikkien muiden pitävän (koska kukaan ei uskalla tunnustaa, ettei oikeasti pidä niistä)?
Kirjat, joista jopa haluaisi epätoivoisesti pitää (koska teos on jollakin tavalla erilainen ja ainutlaatuinen kirjallisuushistorian merkkipaalu, kulttiklassikko tai muuten vain kaanonia ravisutteleva teos)?
Lopulta joutuu häpeämään sitä, että ei kerta kaikkiaan pitänyt teoksesta. Että sen lukeminen oli silkkaa taistelua. Että pystyi kyllä hahmottamaan sen kielellisiä/ rakenteellisia/ kerronnallisia/ historiallisia hienouksia, mutta kokonaisuus jätti kylmäksi. Näihin kirjoihin törmää aina silloin tällöin.
Minulle yksi tällainen kirjallisuuden (nuorehko) klassikko, josta en vain saanut otetta, on Jean Rhysin Wide Sargasso Sea. Teoksen päähenkilö on varsin epäsympaattinen ja (piilo)rasistinen, ja häneen on mahdottoman vaikea samaistua.
Kirja on tunnetusti Rhysin vastareaktio Brontën kuuluisalle Jane Eyre -teokselle (jota en muuten ole lukenut). Brontën teoksessa Antoinette (Rhysin teoksen päähenkilö) on -näin olen ymmärtänyt- vain ohut sivuhahmo, hullu kreolinainen, jonka aviomieheen Brontën päähenkilö Jane Eyre on loputtoman rakastunut. Wide Sargasso Sea kertoo siis tämän Karibialla kasvaneen kreolinaisen tarinan, "antaa hänelle puheenvuoron".
Ei, ei, ei ja ei. Ensinnäkin minun on tunnustettava, että suhtaudun suurella varauksella kirjoihin, jotka ammentavat suhteellisen avoimesti jostakin toisesta teoksesta. Elleivät ne ole suoranaisia parodioita. Ja oikeastaan useimmiten myös silloin. (I know! My bad.)
Jo lähtökohta-asettelu oli siis kimurantti. Toivoin hartaasti, että kirja ei osoittautuisi yhdeksi niistä kirjoista, jotka jollakin epämääräisellä tavalla kompastuvat omaan nokkeluuteensa. Lukeminen muuttui kuitenkin äärimmäisen haasteelliseksi silloin kun totesin hammasta purren ja verenmaku suussa ja hieman häpeillen, etten lähestulkoon pysty sietämään teoksen päähenkilöä. Kirja sisältää hienoja kuvauksia ja upeita kohtia, se on myönnettävä. Se käsittelee rasismia, etnisyyttä, ihmisten jaottelua eri ryhmiin - mutta se lankeaa itse tähän samaiseen ansaan. Postkolonialistisen kirjallisuudentutkimuksen termiä lainatakseni totean, että tämäkin tarina tarvitsisi siis vastatarinan. (Olkaa silti kilttejä, älkääkä kirjoittako sitä.)
Kyllä, Antoinetten hahmo on saatu henkiin. Hän on varsin ristiriitainen, sillä hänen kärsimyksiinsä haluaisi jossakin määrin samaistua, mutta ainakaan minä en pystynyt niihin samaistumaan. Minua ärsytti suunnattomasti se, ettei Antoinette kyennyt näkemään omaa rasistisuuttaan tai edes reflektoimaan omaa taustaansa - hän ei pystynyt näkemään itseään laajemmassa historiallisessa kontekstissa, eräänlaisena kolonialismin jäänteenä, vaan otti oikeutensa elää ja asua Karibialla annettuna. (Meinasin repiä hiukset päästäni.) Silti päähenkilöön samaistumisen mahdottomuus ei ole mikään kunnollinen syy sille, miksei jostakin kirjasta vain pidä. Samaistuminen ei ole edellytys kirjasta pitämiselle. En osaa pukea lukukokemustani sanoiksi, jokin siinä vain tökki. Kirja on monien rakastama. Minä luin sen, koska opinnot niin edellyttivät. (Onneksi se on ohut.)
Pakko vielä todeta, että kirja, jonka nimen mainintakin jo saa selkäkarvani pystyyn on kaikkien tuntema klassikko, Flaubertin Madame Bovary. Tsiisus! Oh boy, oh boy. (Don't even get me started there.) Tiedän ja tiedostan teoksen olevan kirjallisuushistoriallisesti merkittävä - kertoja tunkeutuu hahmojen tajuntaan ja tekee narratologista historiaa. Mutta jumatsuikka sentään! Olen lukenut kirjan ainakin kolme, jollen neljä kertaa. Kaikkina kertoina pakon edessä (siitä oli tehtävä essee, siitä oli keskusteltava, sitä käsiteltiin luennolla). Ja joka kerta hikoilin ja kieriskelin epätoivossa. Sen lukeminen oli lähes yhtä suurta kärsimystä kuin Nuoren Wertherin kärsimykset.
Jälleen kerran. Pahoitteluni, jos olen loukannut jotakuta tai jonkun lempikirjaa. Se ei ollut tarkoitukseni. Kullakin klassikoilla on toki merkittävä sijansa kirjallisuushistoriassa. Eikä niistä kaikista voi pitää. Silti ne on (kai) hyvä lukea voidakseen peilata nykykirjallisuutta menneen ajan merkkipaaluihin. Aamen.
lauantai 27. marraskuuta 2010
Svetlana kävi kalassa.
Koputan puuta. Harvoin saan varsinaisia kalastelusähköposteja. Yritän pitää roskapostisuodattimeni suhteellisen suuressa hälytystilassa.
Kurkistan kuitenkin roskapostilaatikkooni aina silloin tällöin, sillä joskus sinne eksyy ihan luotettaviakin sähköposteja. Tänään siellä komeili Svetlanan kirjelmä, joka oli surullisen säälittävästi käännetty suoraan Google translatella aivan päin helvettiä. Nauratti ja ärsytti samaan aikaan. Ensin iski paniikki - en todellakaan ole jakanut profiiliani (?) missään SuomiKakskytNeljä -vinguntapalstoilla. Siis WTF? Ja samassa sekunnin murto-osassa tajusin viimein minäkin, että kyseessä on kalajuttu. Ei Svetlana halua minusta kaveria, vaan minun (olemattomista) rahoistani. Eikä Svetlana-parka oikeasti todennäköisimmin edes ole Svetlana, vaan joku ihan muu. Mies, mitä luultavimmin.
Anyway. Kutakuinkin näin tämä uusi tuttavuus minua lähestyi:
Olen pahoillani, jos tuon teille haitat kirjain.Oli miten oli, etsin vakavaa suhteita. Jos et ole objekti, voisimme jatkaa tuttavuus??
Toisten kirjoitusvirheille ei tietysti saisi nauraa, mutta koska kyseessä ei ole kukaan todellinen sydänystävää etsivä ihminen, käytän tilannetta hyväkseni. Siis vähänkö alkoi naurattaa! Objekti! (Buahahaaaa!) Kiitos rakas Google, kiitos automaattinen käännös. Kiitos kalastelukirje. Päivän röhönaurut naurettu.
Kalastelukirjeille voi naureskella esimerkiksi täällä:
http://www.fsnordic.net/discussion/index.php?FSNSESS=001c9lqud9bc4u75s3u0fsel87&topic=87137.275
Kurkistan kuitenkin roskapostilaatikkooni aina silloin tällöin, sillä joskus sinne eksyy ihan luotettaviakin sähköposteja. Tänään siellä komeili Svetlanan kirjelmä, joka oli surullisen säälittävästi käännetty suoraan Google translatella aivan päin helvettiä. Nauratti ja ärsytti samaan aikaan. Ensin iski paniikki - en todellakaan ole jakanut profiiliani (?) missään SuomiKakskytNeljä -vinguntapalstoilla. Siis WTF? Ja samassa sekunnin murto-osassa tajusin viimein minäkin, että kyseessä on kalajuttu. Ei Svetlana halua minusta kaveria, vaan minun (olemattomista) rahoistani. Eikä Svetlana-parka oikeasti todennäköisimmin edes ole Svetlana, vaan joku ihan muu. Mies, mitä luultavimmin.
Anyway. Kutakuinkin näin tämä uusi tuttavuus minua lähestyi:
Olen pahoillani, jos tuon teille haitat kirjain.Oli miten oli, etsin vakavaa suhteita. Jos et ole objekti, voisimme jatkaa tuttavuus??
Toisten kirjoitusvirheille ei tietysti saisi nauraa, mutta koska kyseessä ei ole kukaan todellinen sydänystävää etsivä ihminen, käytän tilannetta hyväkseni. Siis vähänkö alkoi naurattaa! Objekti! (Buahahaaaa!) Kiitos rakas Google, kiitos automaattinen käännös. Kiitos kalastelukirje. Päivän röhönaurut naurettu.
Kalastelukirjeille voi naureskella esimerkiksi täällä:
http://www.fsnordic.net/discussion/index.php?FSNSESS=001c9lqud9bc4u75s3u0fsel87&topic=87137.275
perjantai 26. marraskuuta 2010
Puoliraakaa pizzaa, yummy!
Lahmasormin tarvelen minilapparini nappaimiston. (Ensi kerralla konetta kayttaessani takuuvarmasti kiroan itseni tastakin asiasta.)
Kunnon kotirouvana intouduin laittamaan pizzaa. Ihan vain itselleni. (Mies on sukuloimassa.) Ensinnakin - yleensa onnistun taikinan teossa (just joo, joopajoo), mutta talla kertaa siita tuli tahmaista ja joka suuntaan venyvaa. Siis mita hemmettia? En lannistunut kuitenkaan, vaan koitin asetella taikinan pellille. Se repeili ja oli ihan yhta reikainen kuin Uuno Turhapuron kalsarit. Siis mita hemmettia? Paatin kuitenkin sitkeasti jatkaa yritystani. (Korkkasin kuoharipullon, josta tosin en aio juoda kuin korkeintaan puolet. Tai katsotaan nyt kuinka villiksi aidyn.)
Iskin pizzan uuniin ja sen oikeanpuoleinen sivu paloi. Siis mita hemmettia? En lannistunut tastakaan, vaan kaansin pizzan uunissa toisin pain. Annoin sen kypsya kaikessa rauhassa puolisen tuntia. Sitten nalka hyokkasi vatsaani ja kurottauduin kaappaamaan pizzani uunista ja laitoin seuraavan uuniin. Kun tassa nyt jyrsin pizzaani, huomaan, etta se on RAAKA. Siis mita hemmettia? Miten se voi olla raaka?
Ei se mitaan. En lannistu tastakaan. Kaivan toisen pizzan pois uunista ja laitan jo karahtaneen pizzan sinne takaisin. Skooooool ja huikeaa perjantai-iltaa!
Kunnon kotirouvana intouduin laittamaan pizzaa. Ihan vain itselleni. (Mies on sukuloimassa.) Ensinnakin - yleensa onnistun taikinan teossa (just joo, joopajoo), mutta talla kertaa siita tuli tahmaista ja joka suuntaan venyvaa. Siis mita hemmettia? En lannistunut kuitenkaan, vaan koitin asetella taikinan pellille. Se repeili ja oli ihan yhta reikainen kuin Uuno Turhapuron kalsarit. Siis mita hemmettia? Paatin kuitenkin sitkeasti jatkaa yritystani. (Korkkasin kuoharipullon, josta tosin en aio juoda kuin korkeintaan puolet. Tai katsotaan nyt kuinka villiksi aidyn.)
Iskin pizzan uuniin ja sen oikeanpuoleinen sivu paloi. Siis mita hemmettia? En lannistunut tastakaan, vaan kaansin pizzan uunissa toisin pain. Annoin sen kypsya kaikessa rauhassa puolisen tuntia. Sitten nalka hyokkasi vatsaani ja kurottauduin kaappaamaan pizzani uunista ja laitoin seuraavan uuniin. Kun tassa nyt jyrsin pizzaani, huomaan, etta se on RAAKA. Siis mita hemmettia? Miten se voi olla raaka?
Ei se mitaan. En lannistu tastakaan. Kaivan toisen pizzan pois uunista ja laitan jo karahtaneen pizzan sinne takaisin. Skooooool ja huikeaa perjantai-iltaa!
Junnu-palkinto jaettu!
Hienoa Siri Kolu, Tuuli Juusela, Me Rosvolat ja Otava! Onnea Finlandia Junior -palkinnon nappaamisesta. (Reagoin asiaan nyt vahan viiveella, voittaja selvisi jo eilen.)
Me Rosvolat on todella valloittava lastenromaani. Nauroin moneen otteeseen aaneen sita lukiessani. Se ei moralisoi eika kohtele (lapsi)lukijaa ylenkatsovan paapovasti. Sen sijaan se suitsuttaa seikkailujen tarkeytta ja pursuaa silkkaa karnevalistista ilakointia. Suosittelen erittain lampimasti. Ja jaan mita suurimmalla mielenkiinnolla odottamaan kirjan filmatisointia.
Mahtavaa. Me Rosvolat on virkistavan erilainen lastenkirja ja ansaitsi ehdottomasti kunniakkaan palkintonsa.
Me Rosvolat on todella valloittava lastenromaani. Nauroin moneen otteeseen aaneen sita lukiessani. Se ei moralisoi eika kohtele (lapsi)lukijaa ylenkatsovan paapovasti. Sen sijaan se suitsuttaa seikkailujen tarkeytta ja pursuaa silkkaa karnevalistista ilakointia. Suosittelen erittain lampimasti. Ja jaan mita suurimmalla mielenkiinnolla odottamaan kirjan filmatisointia.
Mahtavaa. Me Rosvolat on virkistavan erilainen lastenkirja ja ansaitsi ehdottomasti kunniakkaan palkintonsa.
torstai 25. marraskuuta 2010
Yliannostus virtuaalivuodatusta.
Rakas FB,
olen aivan loputtoman kyllästynyt siihen, että yleensä Sinulla on vain jotakin valitettavaa/vuodatettavaa/kerjäät sympatiaa tai sitten haluat näyttää, että Sinun elämäsi on ihan järjettömän paljon mielenkiintoisempaa kuin muiden. "Tää lähtis tänään Aruballe juomaan coktailei!" "Tällois ihan hirvee flunssa eikä tää vitsi nyt jaksais yhtään mitään."(Paitsi tietysti valittaa siitä FB:ssä.) "Siis v*ttu mua hajottaa nää urpot täällä töissä." (No mutta sehän on sitten kiva, ja olipas ihan sairaan fiksua pyytää pomoasi "ystäväksesi".)
Rakas Naamakirja. Sinusta on tullut tympeä. Toistat itseäsi ihan kamalan paljon. Minua ei oikeasti ihan hirveästi kiinnosta, mitä helvettiä Sinulla on olevinaan sanottavanasi. Anteeksi. En nyt tahdo loukata. Tai kuulostaa kyyniseltä. Mutta olen alkanut epäillä Sinun kykyjäsi ihmisiä yhdistävänä asiana. (Sinä olet alkanut ärsyttää minua ihan suunnattoman paljon. Pyydän sitä nöyrimmin anteeksi.)
Sinä sanot olevasi helppo tapa pitää yllä kuulumisia ystäviin merten ja vuorten ja männikköjen takana. Mutta eikö se yhteydenpito ole aika yksipuolista, jos yhdellä rivillä kuitataan kaikki Sinun tärkeimmät kuulumisesi? Eikä koskaan kysytä, mitä jollekin toiselle mahtaa kuulua? Ai mutta joo, voihan silloin sitten tosi kätevästi vaikka tykätä jostakin Sinun elämäsi Tärkeästä Tapahtumasta. Tai vastapuolisesti Olla Tykkäämättä siitä. Niin ja joo, mutta siihen kuulumisten vaihtoonhan voidaan käyttää vaikka ihan puhelinta tai kirjettä tai sähköpostia. Tai Sinua.
Äh. Tiedostan itseironian. Samalla tavalla virtuaalivalitan täällä omista asioistani. Nyääh, nyääh, nyääh. Mutta ihan oikeasti, en usko olevani ainut, jota ärsyttää. En varmasti. I know you are out there, fellow-sufferers! (Olemme mekin säälittäviä, sillä voisimme tietenkin luopua koko roskasta. Niinhän suureen irtiottoon en ainakaan minä uskalla luvata olevani valmis. Pilkka osuu omaan nilkkaan ja jäytää sitä rautahampain. Murmur vaan.) Iloiseksi loppukatkelmaksi päätinkin kehitellä listan minua viimeisten muutaman päivän sisällä ilahduttaneista asioista:
- kirjat, joiden maailmaan uppoaa niin-että-hurlumpsis-vaan.
- aviomieheni tekemät sämpylät ja joulukeksit
- lämmitys toimii! Hurraa!
- aviomieheni. Ja perheeni. Ja ihanat ystäväni.
- tekstiviesti ystävältä.
- sähköposti ystävältä. (Tämä on ihan parasta. On ihana lukea ystäviensä kuulumisia kunnolla, ei vain yhdellä rivillä, ilmaistuna.)
- valokuvat! (Rakastan valokuvia.)
- se, kuinka ventovieraat ihmiset osaavat yllättää pyyteettömällä ystävällisyydellään. Esimerkki 1: Joku avaa sinulle oven, kun kannat kauppakasseja molemmissa käsissäsi. Esimerkki 2: Ikäisesi iloinen myyjätär kutsuu sinua Darlingiksi moneen otteeseen, josta syntyvä kupliva ilontunne kantaa monen yrmeän "asiakaspalvelijan" murinan yli.
-lämmin suihku.
- kannustava palaute.
- elokuvat, joista voisi keskustella tuntitolkulla.
- glögi ja villainen pörröviltti, joiden avulla voi paeta ulkona uhmailevaa kylmyyttä.
- toimiva nettiyhteys.
- Sitten tietysti ne usual suspects eli terveys (edes kohtalaisen ookoo sellainen) ja rakkaus (monissa eri muodoissaan).
Ah. Näihin vaaleanpunaisiin tunnelmiin on hyvä lopettaa tältä erää.
olen aivan loputtoman kyllästynyt siihen, että yleensä Sinulla on vain jotakin valitettavaa/vuodatettavaa/kerjäät sympatiaa tai sitten haluat näyttää, että Sinun elämäsi on ihan järjettömän paljon mielenkiintoisempaa kuin muiden. "Tää lähtis tänään Aruballe juomaan coktailei!" "Tällois ihan hirvee flunssa eikä tää vitsi nyt jaksais yhtään mitään."(Paitsi tietysti valittaa siitä FB:ssä.) "Siis v*ttu mua hajottaa nää urpot täällä töissä." (No mutta sehän on sitten kiva, ja olipas ihan sairaan fiksua pyytää pomoasi "ystäväksesi".)
Rakas Naamakirja. Sinusta on tullut tympeä. Toistat itseäsi ihan kamalan paljon. Minua ei oikeasti ihan hirveästi kiinnosta, mitä helvettiä Sinulla on olevinaan sanottavanasi. Anteeksi. En nyt tahdo loukata. Tai kuulostaa kyyniseltä. Mutta olen alkanut epäillä Sinun kykyjäsi ihmisiä yhdistävänä asiana. (Sinä olet alkanut ärsyttää minua ihan suunnattoman paljon. Pyydän sitä nöyrimmin anteeksi.)
Sinä sanot olevasi helppo tapa pitää yllä kuulumisia ystäviin merten ja vuorten ja männikköjen takana. Mutta eikö se yhteydenpito ole aika yksipuolista, jos yhdellä rivillä kuitataan kaikki Sinun tärkeimmät kuulumisesi? Eikä koskaan kysytä, mitä jollekin toiselle mahtaa kuulua? Ai mutta joo, voihan silloin sitten tosi kätevästi vaikka tykätä jostakin Sinun elämäsi Tärkeästä Tapahtumasta. Tai vastapuolisesti Olla Tykkäämättä siitä. Niin ja joo, mutta siihen kuulumisten vaihtoonhan voidaan käyttää vaikka ihan puhelinta tai kirjettä tai sähköpostia. Tai Sinua.
Äh. Tiedostan itseironian. Samalla tavalla virtuaalivalitan täällä omista asioistani. Nyääh, nyääh, nyääh. Mutta ihan oikeasti, en usko olevani ainut, jota ärsyttää. En varmasti. I know you are out there, fellow-sufferers! (Olemme mekin säälittäviä, sillä voisimme tietenkin luopua koko roskasta. Niinhän suureen irtiottoon en ainakaan minä uskalla luvata olevani valmis. Pilkka osuu omaan nilkkaan ja jäytää sitä rautahampain. Murmur vaan.) Iloiseksi loppukatkelmaksi päätinkin kehitellä listan minua viimeisten muutaman päivän sisällä ilahduttaneista asioista:
- kirjat, joiden maailmaan uppoaa niin-että-hurlumpsis-vaan.
- aviomieheni tekemät sämpylät ja joulukeksit
- lämmitys toimii! Hurraa!
- aviomieheni. Ja perheeni. Ja ihanat ystäväni.
- tekstiviesti ystävältä.
- sähköposti ystävältä. (Tämä on ihan parasta. On ihana lukea ystäviensä kuulumisia kunnolla, ei vain yhdellä rivillä, ilmaistuna.)
- valokuvat! (Rakastan valokuvia.)
- se, kuinka ventovieraat ihmiset osaavat yllättää pyyteettömällä ystävällisyydellään. Esimerkki 1: Joku avaa sinulle oven, kun kannat kauppakasseja molemmissa käsissäsi. Esimerkki 2: Ikäisesi iloinen myyjätär kutsuu sinua Darlingiksi moneen otteeseen, josta syntyvä kupliva ilontunne kantaa monen yrmeän "asiakaspalvelijan" murinan yli.
-lämmin suihku.
- kannustava palaute.
- elokuvat, joista voisi keskustella tuntitolkulla.
- glögi ja villainen pörröviltti, joiden avulla voi paeta ulkona uhmailevaa kylmyyttä.
- toimiva nettiyhteys.
- Sitten tietysti ne usual suspects eli terveys (edes kohtalaisen ookoo sellainen) ja rakkaus (monissa eri muodoissaan).
Ah. Näihin vaaleanpunaisiin tunnelmiin on hyvä lopettaa tältä erää.
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
Finlandia-huumaa
On Taas Se Aika Vuodesta.
Tama on nyt kolmas vuosi, kun saan uppoutua Junior Finlandia -ehdokkaisiin toiden merkeissa. Tamanvuotisista ehdokkaista olen lukenut viisi, kuudennesta ehdokkaasta en siis osaa sanoa sen kummempaa. Usein jo vuoden mittaan arvelen, etta tietyt teokset saattavat paatya ehdokaslistalle.
Nyt niin kavi kahdelle lastenkirjalle, joiden parissa nauroin/itkin aaneen. Toivotan onnea jokaiselle ehdokkaalle. Kaikissa lukemissani teoksissa on jotakin ainutlaatuista. En kuitenkaan taida uskaltaa nostaa ketaan suosikikseni taalla. Sita paitsi, selkeaa suosikkia minulla ei edes ole. Jos olisi pakko jotakin sanoa, niin kaksi keskenaan hyvin erilaista teosta kilpailevat suosiostani.
Viime vuoden voittaja-arvaukseni osui sattumalta nappiin. Mina ja Muro veti kilvassa pisimman korren. Saa nahda, millainen teos tana vuonna voittaa. Lasten- vai nuortenkirja. Haikea vai kepea kirja. Kuvakirja vai romaani. Jannitysta ilmassa!
Tana vuonna saan lisaksi tutustua yhteen Finlandia-palkintoehdokkaaseen. I can hardly wait! Lukeminen on yksi maailman upeimmista asioista.
Tama on nyt kolmas vuosi, kun saan uppoutua Junior Finlandia -ehdokkaisiin toiden merkeissa. Tamanvuotisista ehdokkaista olen lukenut viisi, kuudennesta ehdokkaasta en siis osaa sanoa sen kummempaa. Usein jo vuoden mittaan arvelen, etta tietyt teokset saattavat paatya ehdokaslistalle.
Nyt niin kavi kahdelle lastenkirjalle, joiden parissa nauroin/itkin aaneen. Toivotan onnea jokaiselle ehdokkaalle. Kaikissa lukemissani teoksissa on jotakin ainutlaatuista. En kuitenkaan taida uskaltaa nostaa ketaan suosikikseni taalla. Sita paitsi, selkeaa suosikkia minulla ei edes ole. Jos olisi pakko jotakin sanoa, niin kaksi keskenaan hyvin erilaista teosta kilpailevat suosiostani.
Viime vuoden voittaja-arvaukseni osui sattumalta nappiin. Mina ja Muro veti kilvassa pisimman korren. Saa nahda, millainen teos tana vuonna voittaa. Lasten- vai nuortenkirja. Haikea vai kepea kirja. Kuvakirja vai romaani. Jannitysta ilmassa!
Tana vuonna saan lisaksi tutustua yhteen Finlandia-palkintoehdokkaaseen. I can hardly wait! Lukeminen on yksi maailman upeimmista asioista.
tiistai 23. marraskuuta 2010
Life of Pi
I must say a word about fear. It is life's only true opponent. Only fear can defeat life.
(Yann Martel, Life of Pi, 2003, 214.)
Nuorehko klassikko. Erinomainen kirja. Luin kirjan suurimmaksi osaksi jo Yorkissa takkatulen leimun lämmittäessä punaviinin ohella poskiani. En kuitenkaan osannut sanoa kirjasta heti mitään. Tai tuntui, että se mitä minulla olisi sanottavaa, olisi aivan liian vähäpätöistä. Tai että sanoisin sen väärin. Kirja on ylistys elämälle.
Se sai minut surulliseksi. Ja samalla teos on kuitenkin täynnä selviytymistä. Kirja ei missään nimessä ole ahdistava, ei surullinen, ei kaunisteleva, ei kliseinen, ei rankka. Vaan asetelmansa järjettömyydessäkin se tavoittaa jotakin aitoa. Kun elämä riisutaan kaikesta turhasta, jäljelle jää tahto selviytyä. Sitkeys. Periksiantamattomuus. Tahdonvoima. Usko.
Kirja kertoo Pi'n tarinan. Vain Pi selviytyy, kun rahtilaiva uppoaa valtamereen. Pi ja tiikeri. He jakavat pelastusveneen, ruuan, veden, janon ja nälän. Kirja yltää uskomattomiin filosofisiin pohdintoihin olematta kuitenkaan saarnaava, olematta tylsä. Olematta näsäviisas. Kun elää kuoleman kanssa tanssien, selviytymisestä tulee tärkein arvo. Ruoka on pyhää. Juomavesi on pyhää. Se, että selviytyy päivästä toiseen, on pyhää. Kirja on hyvä muistutus elämän itseisarvosta. Ei vain ihmiselämän, vaan elämän ylipäätään. Usko -elämään itseensä- voi kantaa valtamertenkin yli.
(Yann Martel, Life of Pi, 2003, 214.)
Nuorehko klassikko. Erinomainen kirja. Luin kirjan suurimmaksi osaksi jo Yorkissa takkatulen leimun lämmittäessä punaviinin ohella poskiani. En kuitenkaan osannut sanoa kirjasta heti mitään. Tai tuntui, että se mitä minulla olisi sanottavaa, olisi aivan liian vähäpätöistä. Tai että sanoisin sen väärin. Kirja on ylistys elämälle.
Se sai minut surulliseksi. Ja samalla teos on kuitenkin täynnä selviytymistä. Kirja ei missään nimessä ole ahdistava, ei surullinen, ei kaunisteleva, ei kliseinen, ei rankka. Vaan asetelmansa järjettömyydessäkin se tavoittaa jotakin aitoa. Kun elämä riisutaan kaikesta turhasta, jäljelle jää tahto selviytyä. Sitkeys. Periksiantamattomuus. Tahdonvoima. Usko.
Kirja kertoo Pi'n tarinan. Vain Pi selviytyy, kun rahtilaiva uppoaa valtamereen. Pi ja tiikeri. He jakavat pelastusveneen, ruuan, veden, janon ja nälän. Kirja yltää uskomattomiin filosofisiin pohdintoihin olematta kuitenkaan saarnaava, olematta tylsä. Olematta näsäviisas. Kun elää kuoleman kanssa tanssien, selviytymisestä tulee tärkein arvo. Ruoka on pyhää. Juomavesi on pyhää. Se, että selviytyy päivästä toiseen, on pyhää. Kirja on hyvä muistutus elämän itseisarvosta. Ei vain ihmiselämän, vaan elämän ylipäätään. Usko -elämään itseensä- voi kantaa valtamertenkin yli.
maanantai 22. marraskuuta 2010
Kotona jälleen.
York piti lupauksensa. Sain, mitä matkalta hain. Punaviiniä, laatuaikaa, upeita vanhoja rakennuksia, joita hämmästellä sekä pieniä kujia, joille turvallisesti eksyä. Uuteen kaupunkiin sukeltaminen on sanoinkuvaamattoman virkistävää. Eksyminen ja kartatta harhailu, ja joka toisessa pubissa pyörähtäminen, luovat todellista lomatunnelmaa. Ei kiirettä mihinkään. Ei edes nähtävyyksien pakonomaista kiertämistä.
Kyllä ne tärkeimmät näkee väkisinkin. Minster. Iso, upea kirkko, jota ei yksinkertaisesti voi olla näkemättä. City walls - ne sulkevat vanhan kaupungin sisäänsä. Kuinka kaupunkia ympäröivää muuria ei voisi nähdä? Ja siihen väliin mahtui lukuisia hurmaavia pikku kujia, mukulakivikatuja sekä boheemeja, itsenäisiä lahjatavarakauppoja. Voin suositella Yorkia lämpimästi, vaikka autolla sinne päristely kestää noin viitisen tuntia Lontoosta käsin - vessataukoineen kaikkineen. Automatkalla luukutimme täysillä Rammsteinia ja Musea liikenneruuhkassa ja sumun keskellä. Suosittelen sitäkin lämpimästi. Tekee matkanteosta yhtä juhlaa.
Hotellimme oli kuin olikin hieman rähjääntynyt, joskin varsin viehättävä ikivanha country house. Takuulla yhden perheen pyörittämä paikka. Sijainti hyvä, ei liian kaukana vanhasta kaupungista, vaan lyhyen kävelymatkan päässä. Heti sisääntulon jälkeen aukesi massiivinen reception room - koko paikan yhteinen olohuone. Takkatuli, muhkeat nahkasohvat, soittamistaan odottava flyygeli ja hotellin baarista virtaava punaviini johtivat siihen, että istuimme kumpanakin iltana takan ääressä kirjoihimme uppoutuneina. Aivan jumalainen tila, joka puhutteli sisäistä nörttiäni. Jokaisen lukutoukan paratiisi.
Nyt siis takaisin Lontoossa. Matkan jälkeisessä energiapuuskassa ripustin joulun asuntoomme. Koristelin pienen muovikuusemme (olen allerginen sille oikealle versiolle) ja paketoin mieheni mummolle ja hänen siskolleen Yorkista ostamamme joulutuliaiset. Ja luukutin Sibeliusta. Tarkemmin ottaen Joulu Ainolassa -levyä.
Kyllä ne tärkeimmät näkee väkisinkin. Minster. Iso, upea kirkko, jota ei yksinkertaisesti voi olla näkemättä. City walls - ne sulkevat vanhan kaupungin sisäänsä. Kuinka kaupunkia ympäröivää muuria ei voisi nähdä? Ja siihen väliin mahtui lukuisia hurmaavia pikku kujia, mukulakivikatuja sekä boheemeja, itsenäisiä lahjatavarakauppoja. Voin suositella Yorkia lämpimästi, vaikka autolla sinne päristely kestää noin viitisen tuntia Lontoosta käsin - vessataukoineen kaikkineen. Automatkalla luukutimme täysillä Rammsteinia ja Musea liikenneruuhkassa ja sumun keskellä. Suosittelen sitäkin lämpimästi. Tekee matkanteosta yhtä juhlaa.
Hotellimme oli kuin olikin hieman rähjääntynyt, joskin varsin viehättävä ikivanha country house. Takuulla yhden perheen pyörittämä paikka. Sijainti hyvä, ei liian kaukana vanhasta kaupungista, vaan lyhyen kävelymatkan päässä. Heti sisääntulon jälkeen aukesi massiivinen reception room - koko paikan yhteinen olohuone. Takkatuli, muhkeat nahkasohvat, soittamistaan odottava flyygeli ja hotellin baarista virtaava punaviini johtivat siihen, että istuimme kumpanakin iltana takan ääressä kirjoihimme uppoutuneina. Aivan jumalainen tila, joka puhutteli sisäistä nörttiäni. Jokaisen lukutoukan paratiisi.
Nyt siis takaisin Lontoossa. Matkan jälkeisessä energiapuuskassa ripustin joulun asuntoomme. Koristelin pienen muovikuusemme (olen allerginen sille oikealle versiolle) ja paketoin mieheni mummolle ja hänen siskolleen Yorkista ostamamme joulutuliaiset. Ja luukutin Sibeliusta. Tarkemmin ottaen Joulu Ainolassa -levyä.
perjantai 19. marraskuuta 2010
New York, New York (in your dreams!)
Ähäkutti. Old York tällä kertaa. (New York ehkä joskus tuhannen vuoden kuluttua seuraavassa elämässä, kun olen kerännyt tarpeeksi rahaa sukanvarteen.)
Säätila vakaa. Sumua, mutta aurinkoa. Kenties jopa hallaa viime yönä. Maa on kuulas. Toisin kuin mieliala, joka on mutaista velliä.
On mahtava lähteä reissuun. Tämä tulee tarpeeseen. Pitkästä aikaa menemme jonnekin tämän massiivisen ja upean kaupungin ulkopuolelle. Tai no, pitkästä aikaa jonnekin uuteen paikkaan. Kuten sanottu, harvoin teemme "lomamatkoja". Yleensä käymme vierailemassa perheidemme luona useamman kerran vuodessa. Muuhun eivät kukkaron nyörit veny.
Kyllä minäkin silti haaveilen matkustamisesta. RAKASTAN matkustamista, jos tarkkoja ollaan. Lämpöisiä paikkoja. Uusia paikkoja. Kaupunkilomia. Kaukomaita. Eurooppaa. Mitä tahansa. Todellisuus iskee kuitenkin päin näköä. Ehkä sitten joskus. Monet sanovat, että "tehän olette jo vähän-niinku-matkalla, kun asutte siellä". No mutta kun ei olla. Lontoo on jo koti. Tästä on jo tullut arkea. Täälläkin asuessa tulee levottomaksi, tarvitsee jotakin uutta. Irtiottoja omista ympyröistä. Myönnetään - Lontoossa on paljon tutkittavaa, enkä todellakaan väitä tuntevani kaupunkia vieläkään. Täällä voisi viettää kolme ihmiselämää ja silti löytää aina jotakin uutta jostakin. Silti. Kaupungin/kodin/minkä tahansa tutun asian erityisyyttä arvostaa taas enemmän, kun kokee välissä jotakin uutta ja erilaista.
Eilen iski paniikki, jonka jälkipyykkejä puidaan vielä perusarjessa pitkään. Joululennot Suomeen maksavat aivan käsittämättömän paljon. En rehellisesti sanoen tiedä, onko niihin juuri nyt varaa. Tai vaikka rahat saataisiinkin kasaan, niin onko siinä mitään järkeä? Olen kuitenkin käynyt tänä vuonna kotimaassani viisi kertaa. (Selittänee, miksei tässä taloudessa hupimatkailua harrasteta.) Menen kyllä Suomessa kääntymään joka tapauksessa ennen uutta vuotta. Olen luvannut auttaa siskoani hääpuvun etsinnässä.
Voittaisinpa lotossa. Tai perisinpä yllättäen jonkun superkaukaisen, kuninkaallisen sukulaisen maat ja metsät ja linnat. Haaveilu jatkuu.
Ennen New Yorkia siis se vanha ja "alkuperäinen" York. (Vaikkei Isoa Omenaa olekaan alkujaan tämän englantilaiskaupungin mukaan nimetty.) Vanha York, vanha York. Here we come. Matkalta odotan rähjääntynyttä B&B:tä (which is fine) ja kaloripommiaamiaista, kauniita vanhoja rakennuksia, vaikeasti ymmärrettävää aksenttia, pub-kierrosta ja laatuaikaa mieheni seurassa. Jossakin muualla kuin kotona.
Säätila vakaa. Sumua, mutta aurinkoa. Kenties jopa hallaa viime yönä. Maa on kuulas. Toisin kuin mieliala, joka on mutaista velliä.
On mahtava lähteä reissuun. Tämä tulee tarpeeseen. Pitkästä aikaa menemme jonnekin tämän massiivisen ja upean kaupungin ulkopuolelle. Tai no, pitkästä aikaa jonnekin uuteen paikkaan. Kuten sanottu, harvoin teemme "lomamatkoja". Yleensä käymme vierailemassa perheidemme luona useamman kerran vuodessa. Muuhun eivät kukkaron nyörit veny.
Kyllä minäkin silti haaveilen matkustamisesta. RAKASTAN matkustamista, jos tarkkoja ollaan. Lämpöisiä paikkoja. Uusia paikkoja. Kaupunkilomia. Kaukomaita. Eurooppaa. Mitä tahansa. Todellisuus iskee kuitenkin päin näköä. Ehkä sitten joskus. Monet sanovat, että "tehän olette jo vähän-niinku-matkalla, kun asutte siellä". No mutta kun ei olla. Lontoo on jo koti. Tästä on jo tullut arkea. Täälläkin asuessa tulee levottomaksi, tarvitsee jotakin uutta. Irtiottoja omista ympyröistä. Myönnetään - Lontoossa on paljon tutkittavaa, enkä todellakaan väitä tuntevani kaupunkia vieläkään. Täällä voisi viettää kolme ihmiselämää ja silti löytää aina jotakin uutta jostakin. Silti. Kaupungin/kodin/minkä tahansa tutun asian erityisyyttä arvostaa taas enemmän, kun kokee välissä jotakin uutta ja erilaista.
Eilen iski paniikki, jonka jälkipyykkejä puidaan vielä perusarjessa pitkään. Joululennot Suomeen maksavat aivan käsittämättömän paljon. En rehellisesti sanoen tiedä, onko niihin juuri nyt varaa. Tai vaikka rahat saataisiinkin kasaan, niin onko siinä mitään järkeä? Olen kuitenkin käynyt tänä vuonna kotimaassani viisi kertaa. (Selittänee, miksei tässä taloudessa hupimatkailua harrasteta.) Menen kyllä Suomessa kääntymään joka tapauksessa ennen uutta vuotta. Olen luvannut auttaa siskoani hääpuvun etsinnässä.
Voittaisinpa lotossa. Tai perisinpä yllättäen jonkun superkaukaisen, kuninkaallisen sukulaisen maat ja metsät ja linnat. Haaveilu jatkuu.
Ennen New Yorkia siis se vanha ja "alkuperäinen" York. (Vaikkei Isoa Omenaa olekaan alkujaan tämän englantilaiskaupungin mukaan nimetty.) Vanha York, vanha York. Here we come. Matkalta odotan rähjääntynyttä B&B:tä (which is fine) ja kaloripommiaamiaista, kauniita vanhoja rakennuksia, vaikeasti ymmärrettävää aksenttia, pub-kierrosta ja laatuaikaa mieheni seurassa. Jossakin muualla kuin kotona.
torstai 18. marraskuuta 2010
Mummo ja koira
Kauppareissulla törmäsin niinkin jännittävään näkyyn kuin kumaraselkäiseen mummoon ja koiraan.
Mummo työnteli kaikessa verkkaisuudessa lastenrattaita, joista pilkotti pyöreä valkohapsinen pää. Kauempaa katsellen näytti siltä, että rattaissa istui pieni punkkaritukkainen, pulleaposkinen, erittäin kalpea lapsi. Lähempää katsottuna lapsi osottautui valkoturkkiseksi koiravanhukseksi, joka toljotti maailmaa nappisilmin mummon kiireettömässä kyydissä.
Näky oli niin suloinen, että yritin hymyillä mummolle, joka todennäköisesti tulkitsi hymyni ivalliseksi, sillä hän vain jatkoi matkaansa murahtaen ohitseni. Dääm. Ei sitten mennyt nappiin sekään hyvä yritys.
Mummo työnteli kaikessa verkkaisuudessa lastenrattaita, joista pilkotti pyöreä valkohapsinen pää. Kauempaa katsellen näytti siltä, että rattaissa istui pieni punkkaritukkainen, pulleaposkinen, erittäin kalpea lapsi. Lähempää katsottuna lapsi osottautui valkoturkkiseksi koiravanhukseksi, joka toljotti maailmaa nappisilmin mummon kiireettömässä kyydissä.
Näky oli niin suloinen, että yritin hymyillä mummolle, joka todennäköisesti tulkitsi hymyni ivalliseksi, sillä hän vain jatkoi matkaansa murahtaen ohitseni. Dääm. Ei sitten mennyt nappiin sekään hyvä yritys.
tiistai 16. marraskuuta 2010
William and Kate.
(Will write in English this time, this topic requires it.)
William and Kate. Kate and William.
Just watched the brilliant interview on ITV. The engagement news start to sink in. EVERYONE is over the moon. Here is the couple who will (as we all know) be King and Queen one day.
A couple in love. Diana's ring as the engagement ring. Touching. Excited yet relaxed. I have to say that Prince William is so adorable, almost like the guy next door kind of guy (which he so obviously isn't). And how funny - "how did it feel to meet the granny?" I can only start to imagine how it must have felt. Oh well, the dear old granny just happens to be the Queen. I truly wish all the best for them both. And can hardly wait for the BIG day. (The Wedding Hype has officially started.)
I'll definitely watch tomorrow's ITV Wedding Special (or whatever it was called), too. Such a cute couple. Really. Absolutely adorable.
William and Kate. Kate and William.
Just watched the brilliant interview on ITV. The engagement news start to sink in. EVERYONE is over the moon. Here is the couple who will (as we all know) be King and Queen one day.
A couple in love. Diana's ring as the engagement ring. Touching. Excited yet relaxed. I have to say that Prince William is so adorable, almost like the guy next door kind of guy (which he so obviously isn't). And how funny - "how did it feel to meet the granny?" I can only start to imagine how it must have felt. Oh well, the dear old granny just happens to be the Queen. I truly wish all the best for them both. And can hardly wait for the BIG day. (The Wedding Hype has officially started.)
I'll definitely watch tomorrow's ITV Wedding Special (or whatever it was called), too. Such a cute couple. Really. Absolutely adorable.
Royal Wedding!
Rakkautta siis todellakin on ilmassa, myös siniveristen osalta. Tänä vuonna Vicky ja Dan, ensi vuonna Britannian ikiomat William ja Kate. Maailma on vaaleanpunainen, kaviaarilta maistuva ja shamppanjalta tuoksuva.
Valitettavasti taidamme jo olla toisaalla, kun nämä kaksi pupusta sanovat toisilleen tahdon. (Hemmetti.) Voin vain kuvitella, kuinka koko Lontoo ratkeaa liitoksistaan, ja millainen mediamyllytys näiden häiden ympärillä onkaan. (Heti iski myös paniikki - näyttäähän Yle nyt sitten nämäkin häät eikä vain naapurimaiden kruunupäiden pileitä? Nih? Häh?)
Love, oh love.
Täältä voi katsastaa lisäherkkuja:
http://www.chron.com/disp/story.mpl/ap/top/all/7296894.html
Virallinen kuningashuoneen tiedote:
http://www.royal.gov.uk/LatestNewsandDiary/Overview.aspx
Valitettavasti taidamme jo olla toisaalla, kun nämä kaksi pupusta sanovat toisilleen tahdon. (Hemmetti.) Voin vain kuvitella, kuinka koko Lontoo ratkeaa liitoksistaan, ja millainen mediamyllytys näiden häiden ympärillä onkaan. (Heti iski myös paniikki - näyttäähän Yle nyt sitten nämäkin häät eikä vain naapurimaiden kruunupäiden pileitä? Nih? Häh?)
Love, oh love.
Täältä voi katsastaa lisäherkkuja:
http://www.chron.com/disp/story.mpl/ap/top/all/7296894.html
Virallinen kuningashuoneen tiedote:
http://www.royal.gov.uk/LatestNewsandDiary/Overview.aspx
Ludovico Einaudi's Le Onde on Guitar
YouTubessa kappale kitaralla soitettuna. Tästä saanee idean, miltä kipale kitaralla kuulostaa.
Le Onde ja postia kotimaasta.
Postipaketti mätkähti juuri eteisen lattialle. Terkkuja äidiltä! Salmiakkia, xylitol-purkkaa ja cd. Äipät ovat parhaita. Piristävät sumun verhoamaa päivää. (Sumu on tällä hetkellä niin sakea, etten näe "takapihamme" nurkilla komeilevaa, kaunista hautausmaata lainkaan.) Äidille taidan aina olla se sukat makkaralla, hiki päässä kirmaava Hulina. Varmasti vielä nelikymppisenäkin.Myös langot ovat aivan parhaita. Cd sisältää lankoni upeasti soittaman kappaleen Le Onde. Kiitos. Iso kiitos - äänitteestä ja kirkossa soittamisesta. Kappale on sanoinkuvaamattoman kaunis. Ja vaikea. Ymmärsimme vasta jälkeenpäin, kuinka suurta palvelusta oikein pyysimmekään, kun pyysimme siskoni miestä (soon-to-be-aviomiestä) soittamaan tämän kappaleen.
Einaudin kappale on alkujaan tarkoitettu pianolla soitettavaksi, vaikka mielestäni sen erityisyys pääsee paremmin kitaralla soitettuna esiin. Törmäsin nettikeskusteluihin, joissa päiviteltiin kappaleen haastavuutta. Eli suuri hatunnosto megalahjakkaalle kitaristi-langolleni. Hän ei ainoastaan opetellut kappaletta, vaan tulkitsee sen koskettavasti.
Kesähäissämme itkin valtoimenaan, kun kitara soi. (Ja kyllä, tätä kuunnellessa alkaa nytkin vähän väkisinkin itkettää.) Huomasin kuitenkin valokuvaajamme ottamista kuvista, etten todellakaan ollut ainut itkijä, vaikka pääitkijä varmasti olinkin. Kun nämä sävelet lensivät rukouksen tavoin ilmoille, koko kirkko kyynelehti vuolaasti. Valokuviin on tallennettu kaikki punaiset silmät ja nenät, nenäliinojen rypistelyt, herkät ilmeet. Kiitos lanko-armas. It meant the world to us that you played at our wedding. Kiitos. Kiitos. Kiitos.
maanantai 15. marraskuuta 2010
Sarjakuvaromaaneja.
Luin eilen illalla Johnny Cashin elamasta kertovan "Johnny Cash. I see a darkness" -sarjakuvaromaanin loppuun. Kirja oli joutunut odottamaan lukemistaan lokakuusta saakka. Tyokirjat ja opiskelukirjat ja rehellinen homppa olivat valitettavasti kirineet edelle.
Sarjakuvaromaanit ovat minulle suhteellisen uusi aluevaltaus. Mika on jokseenkin hapeallista myontaa, silla sarjakuvin kerrotaan paljon muustakin kuin niista ianikuisista aku ankoista ja batmaneista ja spidermaneista. Olen ollut joko ennakkoluuloinen kyseista kirjallisuuden alalajia kohtaan tai sitten en vain ole osannut etsiytya sen luokse aiemmin. Mene ja tieda.
Joka tapauksessa, Reinhard Kleistin teos on erinomainen. Kuuluisa Folsomin vankilan live-keikka/live-aanitys sai melkein itkemaan. Kuva suuresta, pelokkaasta miehesta isolla lavalla selka lukijaan, kasvot yleisoonsa pain, on tallentunut verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi.
Myos Cashin laakeriippuvuudesta irtautuminen on kuvattu vakevasti ja kaunistelematta. Kuvat kertovatkin usein enemman kuin sanat, joskin Cashin tuotantoa paremmin tuntevalle sivuilla tanssivat lyriikat avannevat myos oman tulkintamaailmansa.
Tutustuin Cashin musiikkiin "vaarasta paasta" lahtien, tuotannon loppupuolen helmen eli Solitary man -levyn kautta. Levylla komeilee maailman upein U2-koveri ikina. Eli One. Uskallan jopa suuren narkastyksen aiheuttamisen uhallakin vaittaa, etta kipale saattaa perati ylittaa alkuperaisen kappaleen tunnelatauksen. Minulle tuohon kappaleeseen (Cashin laulamana, kuinkas muuten) yhdistyy kesainen Punavuori, sahkogrillilla hikoilevat juustomakkarat, fetasalaatti ja saksalainen vehnaolut. Cashilaisempi Cash on viela kuuntelun alla. Vaatii syvallisempaa tutustumista.
Pakko viela lopuksi tokaista, jos nyt ketaan ylipaataan kiinnostaa, etta muita aivan mahtavia sarjakuvaromaaneja ovat Art Spiegelmanin juutalaisten joukkotuhoa kasitteleva Maus ja Marjane Satrapin Iraniin sijoittuva Persepolis. Persepoliksesta on myos elokuvaversio, jota ei voi hehkuttaa tarpeeksi. Se elokuva kannattaa nahda.
Sarjakuvaromaanit ovat minulle suhteellisen uusi aluevaltaus. Mika on jokseenkin hapeallista myontaa, silla sarjakuvin kerrotaan paljon muustakin kuin niista ianikuisista aku ankoista ja batmaneista ja spidermaneista. Olen ollut joko ennakkoluuloinen kyseista kirjallisuuden alalajia kohtaan tai sitten en vain ole osannut etsiytya sen luokse aiemmin. Mene ja tieda.
Joka tapauksessa, Reinhard Kleistin teos on erinomainen. Kuuluisa Folsomin vankilan live-keikka/live-aanitys sai melkein itkemaan. Kuva suuresta, pelokkaasta miehesta isolla lavalla selka lukijaan, kasvot yleisoonsa pain, on tallentunut verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi.
Myos Cashin laakeriippuvuudesta irtautuminen on kuvattu vakevasti ja kaunistelematta. Kuvat kertovatkin usein enemman kuin sanat, joskin Cashin tuotantoa paremmin tuntevalle sivuilla tanssivat lyriikat avannevat myos oman tulkintamaailmansa.
Tutustuin Cashin musiikkiin "vaarasta paasta" lahtien, tuotannon loppupuolen helmen eli Solitary man -levyn kautta. Levylla komeilee maailman upein U2-koveri ikina. Eli One. Uskallan jopa suuren narkastyksen aiheuttamisen uhallakin vaittaa, etta kipale saattaa perati ylittaa alkuperaisen kappaleen tunnelatauksen. Minulle tuohon kappaleeseen (Cashin laulamana, kuinkas muuten) yhdistyy kesainen Punavuori, sahkogrillilla hikoilevat juustomakkarat, fetasalaatti ja saksalainen vehnaolut. Cashilaisempi Cash on viela kuuntelun alla. Vaatii syvallisempaa tutustumista.
Pakko viela lopuksi tokaista, jos nyt ketaan ylipaataan kiinnostaa, etta muita aivan mahtavia sarjakuvaromaaneja ovat Art Spiegelmanin juutalaisten joukkotuhoa kasitteleva Maus ja Marjane Satrapin Iraniin sijoittuva Persepolis. Persepoliksesta on myos elokuvaversio, jota ei voi hehkuttaa tarpeeksi. Se elokuva kannattaa nahda.
Lahjapaineita
Eilen suuntasin Westfieldiin joululahjajahtiin.
Mieheni lapsuudenperheessä jokaiselle hankitaan lahjat erikseen, omassa lapsuudenperheessäni olemme onneksi luopuneet lahjapaineista sopimalla, että kukin ostaa vain yhden lahjan. Tämä on mielestäni nerokas tapa selättää se jokajouluinen ongelma, mitä ostaa kullekin. Miksi pitäisi ostaa jotakin? Miksi lahjan pitää aina olla "aineellista" ja paketissa? Kaikilla on jo kaikkea tarpeellista. Arvomme joka joulu, kuka ostaa lahjan kenellekin. Parhaimmillaan meitä kokoontuu yhden katon alle yksitoista ihmistä sekä yksi tärähtänyt ja hyperaktiivinen koira ja yksi itsenäisyyttään nurkissa vaaliva kissa. Lienee siis sanomattakin selvää, että päätös on huojentava. Niin taloudellisesti, ajallisesti, henkisesti kuin ekologisestikin.
Tätä systeemiä en kyllä pysty koskaan istuttamaan appivanhempiini (bless them), eikä kai siihen ole tarviskaan. Jälleen kerran - kukin tehköön tavallaan. Pientä painetta se toki aiheuttaa, koska en pidä siitä ajatuksesta, että hankkisin in-law -perheelleni jotakin joutavaa romua tai niitä ainaisia suklaakonvehteja, jotka jäävät nurkkiin pyörimään. Olisi kiva antaa jotakin kivaa, jos kerran jotakin antaa. (Enkä nyt halua kuulostaa kamalalta voi-perkule-kun-on-pakko-jotain-taas-ostaa -ihmiseltä, koska en ihan sellainenkaan sentään ole. Lahjoja on kiva antaa ja saada, mutta joulu tuntuu nauttivan nykyään jonkinlaisia steroideja, sillä lahjavuoren olisi oltava kolmimetrinen.) Koitimme siis eilen mieheni kanssa pähkäillä mitä itse kullekin hankkisimme, ja toivottavasti päädyimme ratkaisuun jotakin kivaa, myös muiden kuin meidän itsemme mielestä. Jotakin pientä. Ajatuksella.
Mieheni lapsuudenperheessä jokaiselle hankitaan lahjat erikseen, omassa lapsuudenperheessäni olemme onneksi luopuneet lahjapaineista sopimalla, että kukin ostaa vain yhden lahjan. Tämä on mielestäni nerokas tapa selättää se jokajouluinen ongelma, mitä ostaa kullekin. Miksi pitäisi ostaa jotakin? Miksi lahjan pitää aina olla "aineellista" ja paketissa? Kaikilla on jo kaikkea tarpeellista. Arvomme joka joulu, kuka ostaa lahjan kenellekin. Parhaimmillaan meitä kokoontuu yhden katon alle yksitoista ihmistä sekä yksi tärähtänyt ja hyperaktiivinen koira ja yksi itsenäisyyttään nurkissa vaaliva kissa. Lienee siis sanomattakin selvää, että päätös on huojentava. Niin taloudellisesti, ajallisesti, henkisesti kuin ekologisestikin.
Tätä systeemiä en kyllä pysty koskaan istuttamaan appivanhempiini (bless them), eikä kai siihen ole tarviskaan. Jälleen kerran - kukin tehköön tavallaan. Pientä painetta se toki aiheuttaa, koska en pidä siitä ajatuksesta, että hankkisin in-law -perheelleni jotakin joutavaa romua tai niitä ainaisia suklaakonvehteja, jotka jäävät nurkkiin pyörimään. Olisi kiva antaa jotakin kivaa, jos kerran jotakin antaa. (Enkä nyt halua kuulostaa kamalalta voi-perkule-kun-on-pakko-jotain-taas-ostaa -ihmiseltä, koska en ihan sellainenkaan sentään ole. Lahjoja on kiva antaa ja saada, mutta joulu tuntuu nauttivan nykyään jonkinlaisia steroideja, sillä lahjavuoren olisi oltava kolmimetrinen.) Koitimme siis eilen mieheni kanssa pähkäillä mitä itse kullekin hankkisimme, ja toivottavasti päädyimme ratkaisuun jotakin kivaa, myös muiden kuin meidän itsemme mielestä. Jotakin pientä. Ajatuksella.
lauantai 13. marraskuuta 2010
Love is in the air.
Dadaada-da-daa-da, love is in the air, da-daa-da-da-daa-da. Heti lahti kipale rullaamaan paassani. (Brittikoneella jalleen, ei suomalaisaakkosia.)
Asiaan: rakkautta on todellakin ilmassa. Sain suureksi ilokseni olla kesalla 2009 kahden rakkaan ystavani kaasona (you know who you are!). Ja sitten tana kesana sain itse hypata morsiamen rooliin, mika oli aivan ihanaa. En ole vielakaan taysin toipunut siita jarkytyksesta, etta haat on nyt juhlittu. Olisin voinut juhlia rakkauttamme loputtomiin, sillakin uhalla, etta kuulostan nyt siirappiselta. Ja ensi kesana kaasoilen jalleen. Siskoni menna parayttaa naimisiin.
Eika siina tosiaankaan viela kaikki. Myos aviomieheni sisko avioituu partnerinsa kanssa ensi kesana. Ilmeisesti tosin kyseessa ei ole mitkaan perinteiset prinsessahaat, vaan maistraattivihkiminen pienella porukalla. Bileet pidettaneen sitten vasta vuonna 2011, jos silloinkaan.
Ja onpa tiedossani myos pari pariskuntaa, jotka sujahtivat naimisiin juuri kenenkaan siita tietamatta. Aivan huikeaa. Kukin tavallaan. Lopulta tarkeinta koko show'ssa on loytaa se ihminen, jonka kanssa haluaa arkensa ja tiskivuorensa jakaa. Onnittelut kaikille.
Moni on kysynyt, milta nyt tuntuu olla naimisissa. Onko suhde muuttunut? Onko mikaan muuttunut? En oikein tieda, kuinka vastata. Vastaus on kylla ja ei. On muuttunut. On kovin aikuismainen olo. Me olemme nyt niinkin vanhahtavalta haiskahtavaa maarittelya kayttaakseni se, mita ydinperheeksi kutsutaan. Me olemme ne ihmiset toisillemme, joiden nimet kirjoitamme "lahiomainen" -kohtaan kaiken maailman kaavakkeisiin. Toki olimme sita toisillemme jo aiemmin, mutta nyt se on virallista. Ja pidan myos siita, etta voimme viitata toisiimme aviomiehena ja aviovaimona. "Vaimo, tuo kaljaa!" "Hubby, I could use a massage." Paitsi ehkei juuri naita nimenomaisia lausahduksia meilla usein kayteta. Mutta kuitenkin. Esimerkin vuoksi.
Rouvitteluun on viela totuttelemista. Ms-termin sijaan kaikkialla minuun viitataan Mrs-termilla. Se tuntuu hassulta. Rouvuudessa on jotain kovin kovaa. Se kalskahtaa ja haiskahtaa hattupaiselta, puuteroidulta, ylaluokkaiselta nirppanokalta. Pois se minusta! Vaimo voin ja tahdon olla. Vaimo-sanan konnotaatiot ovat paljon lampimammat. (Keskustelin tasta taannoin hyvan ystavani kanssa.) Vaimo on paljon intiimimpi. Vaimo on herkempi, rouva karumpi, ilmaus. Totta kai. Rouvaa kayttavat muut, vaimo-sanaa vain aviomies.
Ehka yksi parhaista avioliiton maarittelyista on eraasta onnittelukortista nyysimani Rita Rudnerin lausahdus:
"You will love being married. It's great to find that special person you want to annoy for the rest of your life."
torstai 11. marraskuuta 2010
Katastrofin ainekset ilmassa.
Arvelin jo aamulla, että tämä päivä pitää vielä ässää hihassaan epämääräisten sattumusten suhteen. Ensin netti ei toiminut. Moneen tuntiin. Sitä todellakin huomaa olevansa riippuvainen netistä. Opinnot suoritetaan nettikurssein. Pankkiasiat hoidetaan netissä. Ihmisten yhteystiedot löytyvät netistä. Asioita on yllättävän hankala hoitaa ilman nettiyhteyttä. Puhelinnumeroiden metsästäminen on yhtä hulluutta. Etenkin ulkomailta käsin. Joka tapauksessa - tilanne hallinnassa. Netti pelittää jälleen.
Päätin postittaa tänään erinäisistä syistä (printteri rikki! väärän version tulostus! liian vähän postimerkkejä GRRR!) pitkään postitustaan odottaneen, hieman muodollisemman kirjeen Suomeen. Astelin ulos - punainen postipylväs noin 200 metrin päässä siintäen. Olin puolessa välissä tätä ruhtinaallisen pitkää matkaa, kun sade iski. Kuin kirves. Kaivoin äkkiä sateenvarjon, joka rimpuloi edes takaisin, vääntelehti moneen suuntaan. Koitin suojata kallisarvoista kirjettäni sateelta. Liikennevaloissa odottelu tuntui ikuisuudelta. Kun viimein pääsin postitolpalle ja olin sujauttamassa kirjettä luukusta sisään, huomasin järkytyksekseni osoitetietojen sulaneen sateen mukana siniseksi sotkuksi. Ehkä hyvällä tahdolla ja erinomaisella mielikuvituksella joku olisi voinut päätyä osoitteen lukemiseen, ei muuten. Ilman osoitetietoja kirjettä on hieman vaikeampi lähettää.
Mitä tästä opin:
- Älä enää koskaan kirjoita tussilla osoitetietoja virallisempaan kirjeeseen. (Mikä kuningasidea!)
- Ota aina nahkalaukku mukaasi kirjettä kuljettaessasi, kangaskassi ei paljon lohduta.
- Koita olla kiroilematta, kun huomaat joutuvasi kävelemään takaisin ilman, että olet saanut kirjettä edelleenkään postiin. Ja joudut jälleen ostamaan uudet postimerkit. Ja kirjekuoren
- Don't get fooled by the English weather. Vaikka matka olisi kuinka lyhyt, voit kastua kalsareitasi myöten.
Päätin postittaa tänään erinäisistä syistä (printteri rikki! väärän version tulostus! liian vähän postimerkkejä GRRR!) pitkään postitustaan odottaneen, hieman muodollisemman kirjeen Suomeen. Astelin ulos - punainen postipylväs noin 200 metrin päässä siintäen. Olin puolessa välissä tätä ruhtinaallisen pitkää matkaa, kun sade iski. Kuin kirves. Kaivoin äkkiä sateenvarjon, joka rimpuloi edes takaisin, vääntelehti moneen suuntaan. Koitin suojata kallisarvoista kirjettäni sateelta. Liikennevaloissa odottelu tuntui ikuisuudelta. Kun viimein pääsin postitolpalle ja olin sujauttamassa kirjettä luukusta sisään, huomasin järkytyksekseni osoitetietojen sulaneen sateen mukana siniseksi sotkuksi. Ehkä hyvällä tahdolla ja erinomaisella mielikuvituksella joku olisi voinut päätyä osoitteen lukemiseen, ei muuten. Ilman osoitetietoja kirjettä on hieman vaikeampi lähettää.
Mitä tästä opin:
- Älä enää koskaan kirjoita tussilla osoitetietoja virallisempaan kirjeeseen. (Mikä kuningasidea!)
- Ota aina nahkalaukku mukaasi kirjettä kuljettaessasi, kangaskassi ei paljon lohduta.
- Koita olla kiroilematta, kun huomaat joutuvasi kävelemään takaisin ilman, että olet saanut kirjettä edelleenkään postiin. Ja joudut jälleen ostamaan uudet postimerkit. Ja kirjekuoren
- Don't get fooled by the English weather. Vaikka matka olisi kuinka lyhyt, voit kastua kalsareitasi myöten.
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
OMG.
Honestly. Nyt hippasen hävettää. Ja tämä on sentään vähättelevä ilmaus.
Tiedättehän sen paniikinomaisen tunteen, joka valtaa aina kun puhelu meneekin takavasemmalta yllättäen vastaajaan? Koitat soittaa ventovieraalle ihmiselle, ja PAM, vastaajassa ollaan. Ensin röhit siihen jotakin. Sitten koitat ottaa sellaisen asiallisen, jämäkän puhelinvastaajaäänen. Ja sitten asiaan. Kun säälittävän röhinäsi lopuksi jätät oman puhelinnumerosi yhteydenottoa varten, UNOHDAT sen. Kyllä. Unohdat oman numerosi. Kuin savuna ilmaan se haihtuu pienestä päästäsi. Aloitat uudelleen. Ja phiiiiiiiiiiuf sanoo ääni päässäsi, numerosarja menee jälleen katki. Et vain kerta kaikkiaan muista sitä. Tai osoitettasi. (Oman nimenkin kanssa on vähän niin ja näin.)
Nöy-ryyt-tä-vää. Mitä siinä sitten tekemään? Rykäiset ja sanot laittavasi sähköpostia.
Näille kommelluksille nauroimme entisessä työpaikassani usein. Sillä niitä sattui usein. Ja kaikki yhteisön jäsenet ymmärsivät ja tiesivät, millaista se on. Tämä on varsin tyypillistä expat-ihmisille. Liian monta puhelinnumeroa, jotka pitäisi muistaa. Mutta kaksikielisessä työyhteisössä oli ihan ookoo vaihtaa kieltä ja todeta, että muistaa numerosarjan vain jollakin tietyllä kielellä. Esimerkiksi kun on muistellut jonkin numerosarjan englanniksi, on sitä yhtäkkiä mahdoton muistaa suomeksi. Ja päin vastoin.
Mutta sitten kun soittaa täysin ventovieraalle ihmiselle ja näin tapahtuu... Tsiisus! Inhimillistä? Toki. Häpeällistä? Totta helvatassa.
Tiedättehän sen paniikinomaisen tunteen, joka valtaa aina kun puhelu meneekin takavasemmalta yllättäen vastaajaan? Koitat soittaa ventovieraalle ihmiselle, ja PAM, vastaajassa ollaan. Ensin röhit siihen jotakin. Sitten koitat ottaa sellaisen asiallisen, jämäkän puhelinvastaajaäänen. Ja sitten asiaan. Kun säälittävän röhinäsi lopuksi jätät oman puhelinnumerosi yhteydenottoa varten, UNOHDAT sen. Kyllä. Unohdat oman numerosi. Kuin savuna ilmaan se haihtuu pienestä päästäsi. Aloitat uudelleen. Ja phiiiiiiiiiiuf sanoo ääni päässäsi, numerosarja menee jälleen katki. Et vain kerta kaikkiaan muista sitä. Tai osoitettasi. (Oman nimenkin kanssa on vähän niin ja näin.)
Nöy-ryyt-tä-vää. Mitä siinä sitten tekemään? Rykäiset ja sanot laittavasi sähköpostia.
Näille kommelluksille nauroimme entisessä työpaikassani usein. Sillä niitä sattui usein. Ja kaikki yhteisön jäsenet ymmärsivät ja tiesivät, millaista se on. Tämä on varsin tyypillistä expat-ihmisille. Liian monta puhelinnumeroa, jotka pitäisi muistaa. Mutta kaksikielisessä työyhteisössä oli ihan ookoo vaihtaa kieltä ja todeta, että muistaa numerosarjan vain jollakin tietyllä kielellä. Esimerkiksi kun on muistellut jonkin numerosarjan englanniksi, on sitä yhtäkkiä mahdoton muistaa suomeksi. Ja päin vastoin.
Mutta sitten kun soittaa täysin ventovieraalle ihmiselle ja näin tapahtuu... Tsiisus! Inhimillistä? Toki. Häpeällistä? Totta helvatassa.
Aurinko syrjäyttää huolet.
Se paistaa taas. Pitkästä aikaa. Pakko kohta rientää kamera kourassa ulos kirpakkaan syyssäähän. Uskomatonta, mikä vaikutus säällä on mielialaan. Aivan kuin koko koti olisi tuuletettu. Ja omat tunkkaiset ajatukset siinä samalla.
Toisinaan on iltoja, jolloin ei saa unta, koska toinen kuorsaa vieressä, tai koska ajatukset kiertävät kehää: huomenna on muistettava kirjoittaa sitä ja tätä, otettava yhteys sinne ja tänne, ei saa unohtaa lähettää postia tuonne, älä VAAN unohda tehdä sitä tai tätä, apua olenkohan nyt unohtanut jotakin, voi kamala kun sekin on vielä kesken, hyvä jumala sentään kun en ole saanut sitäkään valmiiksi. Piste. Luin jostakin naistenlehdestä (kyllä, luen kasapäin aivan mitä tahansa, juorulehtiä, naistenlehtiä, sanomalehtiä, mitä tahansa) ajatusmetodista, jolla työntää pikkutuntien ajatuspirut pois mielestä. Pointti oli se, että huolille on annettava oma aikansa, aivan kuten kaikelle muullekin. Eikä se aika ole illalla, nukkumaan mennessä.
Huolissa piti kieriskellä ja märehtiä ja piehtaroida noin kymmenen minuuttia johonkin tiettyyn aikaan päivästä. Sitten ne piti työntää mielestä pois. Simpsalapim! Sano vain itsellesi: "Not now, as simple as that." Kokeilin tätä eilen kuunnellessani mieheni kuorsausta, joka tosin ei pitänyt minua hereillä, jokin oman pääni sisällä piti siitä tehtävästä huolen. Huolet. Huolet hyökkäilivät päähäni joka suunnasta. Yllättävistäkin suunnista - ihmissuhdemärehdinnät, rahahuolet, asuntohuolet, muuttohuolet, työhuolet, opintohuolet. Jackpot! Toistin vain tyynesti itselleni, EI NYT. Aamulla sitten. Kahvikupin ääressä. Huolikylpy. Ei nyt. Ei nyt. Ei nyt. Yksinkertaista, mutta vaatii vielä opettelua. Huolikoulutusta. Lopulta luonnollisesti nukahdin. Ja heräsin aurinkoiseen päivään puhkuen uutta tarmoa.
Naistenlehden murehdintaoppaan pointti tuli selväksi. Murehdi asioita silloin, kun voit niille jotakin tehdä. Muulloin anna olla. Buukkaa kalenteriisi huolihetki. Märehdi. Nauti. Ja lopeta se vinkuminen. Näillä mennään.
Toisinaan on iltoja, jolloin ei saa unta, koska toinen kuorsaa vieressä, tai koska ajatukset kiertävät kehää: huomenna on muistettava kirjoittaa sitä ja tätä, otettava yhteys sinne ja tänne, ei saa unohtaa lähettää postia tuonne, älä VAAN unohda tehdä sitä tai tätä, apua olenkohan nyt unohtanut jotakin, voi kamala kun sekin on vielä kesken, hyvä jumala sentään kun en ole saanut sitäkään valmiiksi. Piste. Luin jostakin naistenlehdestä (kyllä, luen kasapäin aivan mitä tahansa, juorulehtiä, naistenlehtiä, sanomalehtiä, mitä tahansa) ajatusmetodista, jolla työntää pikkutuntien ajatuspirut pois mielestä. Pointti oli se, että huolille on annettava oma aikansa, aivan kuten kaikelle muullekin. Eikä se aika ole illalla, nukkumaan mennessä.
Huolissa piti kieriskellä ja märehtiä ja piehtaroida noin kymmenen minuuttia johonkin tiettyyn aikaan päivästä. Sitten ne piti työntää mielestä pois. Simpsalapim! Sano vain itsellesi: "Not now, as simple as that." Kokeilin tätä eilen kuunnellessani mieheni kuorsausta, joka tosin ei pitänyt minua hereillä, jokin oman pääni sisällä piti siitä tehtävästä huolen. Huolet. Huolet hyökkäilivät päähäni joka suunnasta. Yllättävistäkin suunnista - ihmissuhdemärehdinnät, rahahuolet, asuntohuolet, muuttohuolet, työhuolet, opintohuolet. Jackpot! Toistin vain tyynesti itselleni, EI NYT. Aamulla sitten. Kahvikupin ääressä. Huolikylpy. Ei nyt. Ei nyt. Ei nyt. Yksinkertaista, mutta vaatii vielä opettelua. Huolikoulutusta. Lopulta luonnollisesti nukahdin. Ja heräsin aurinkoiseen päivään puhkuen uutta tarmoa.
Naistenlehden murehdintaoppaan pointti tuli selväksi. Murehdi asioita silloin, kun voit niille jotakin tehdä. Muulloin anna olla. Buukkaa kalenteriisi huolihetki. Märehdi. Nauti. Ja lopeta se vinkuminen. Näillä mennään.
tiistai 9. marraskuuta 2010
Naapurissa opetellaan netin käyttöä
En tahtoisi pitää itseäni naapureitani kyttäävänä stalkkerina, mutta joskus, kuin vahingossa, tulee keittiön ikkunasta tuijotettua vastapäisen talokompleksin valaistuihin olohuoneisiin. Olen jo varsin perillä erään vanhemman herrasmiehen iltarytmistä - tv päällä kuudesta eteenpäin. Paitsi tänään.
Hieraisin silmiäni. Vieraita! Hänellä on vieraita! Nuoria vieraita! Ja he selkeästi opettelevat netissä surffailua. Awww. Sen kummemmin sitä tiedostamatta törmään myös tiskatessani usein keski-ikäiseen naiseen vastapäisessä ikkunassa, joka myös tiskailee omaa vuortaan inhimillisemmän kokoiseksi. Kuten sanottu, en aktiivisesti ole tiedostanut samalla kurkkivani ja urkkivani muiden elämään. Huomasin sen vasta, kun jotakin totutusta poikkeavaa tapahtui - vieraita televisiovälkkeen sijaan. Voi jösses. Elämäni on selkeästi käsittämättömän jännittävää.
Omaksi puolustuksekseni on kuitenkin todettava, että myös meidän rytmiämme tarkkaillaan. Törmäsin jokin aika sitten rappukäytävässä yläkertamme leidiin, joka sivulauseissaan osoitti olevansa hyvinkin perillä kaikista vierailijoistamme (heidän kansallisuuksistaan lähtien) sekä meidän urheilutottumuksistamme. Olin suorastaan hämmentynyt, että joku tiesi arkeni rytmin lähestulkoon paremmin kuin minä itse. Kyse ei kuitenkaan ollut mistään negatiivisesta hyökkäyksestä yksityisalueelleni, vaan jostakin ihan muusta. Olemme moneen otteeseen todenneet, että naapurustossamme on selkeästi jonkinlaista sosiaalista yhteisöllisyyttä (tai kontrollia, miten sen nyt haluaakaan nähdä) - ja kaikki takuulla tuntevat toisensa. Ainakin näöltä. Tai jonkun kolmannen naapurin puheista. Tai keittiön ikkunasta.
Hieraisin silmiäni. Vieraita! Hänellä on vieraita! Nuoria vieraita! Ja he selkeästi opettelevat netissä surffailua. Awww. Sen kummemmin sitä tiedostamatta törmään myös tiskatessani usein keski-ikäiseen naiseen vastapäisessä ikkunassa, joka myös tiskailee omaa vuortaan inhimillisemmän kokoiseksi. Kuten sanottu, en aktiivisesti ole tiedostanut samalla kurkkivani ja urkkivani muiden elämään. Huomasin sen vasta, kun jotakin totutusta poikkeavaa tapahtui - vieraita televisiovälkkeen sijaan. Voi jösses. Elämäni on selkeästi käsittämättömän jännittävää.
Omaksi puolustuksekseni on kuitenkin todettava, että myös meidän rytmiämme tarkkaillaan. Törmäsin jokin aika sitten rappukäytävässä yläkertamme leidiin, joka sivulauseissaan osoitti olevansa hyvinkin perillä kaikista vierailijoistamme (heidän kansallisuuksistaan lähtien) sekä meidän urheilutottumuksistamme. Olin suorastaan hämmentynyt, että joku tiesi arkeni rytmin lähestulkoon paremmin kuin minä itse. Kyse ei kuitenkaan ollut mistään negatiivisesta hyökkäyksestä yksityisalueelleni, vaan jostakin ihan muusta. Olemme moneen otteeseen todenneet, että naapurustossamme on selkeästi jonkinlaista sosiaalista yhteisöllisyyttä (tai kontrollia, miten sen nyt haluaakaan nähdä) - ja kaikki takuulla tuntevat toisensa. Ainakin näöltä. Tai jonkun kolmannen naapurin puheista. Tai keittiön ikkunasta.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Porkkanasosekeittoa ja porkkanasampyloita
Jalleen kerran brittikoneella. Rakkaimmat aakkoset uupuvat. Pakko kuitenkin rehvastella onnistuneella porkkana-peruna-sipuli-paprika -sosekeitolla ja porkkanasampyloilla. Ensimmaista kertaa elaissani valmistin sosekeittoa. Itse. Ihan mahtava fiilis. Hurmos suorastaan. Ja toista kertaa elaissani pyoraytin porkkanasampyloita. Onnekseni ne onnistuivat paremmin kuin viime kerralla, jolloin unohdin lisata taikinaan ripauksen sokeria hiivaa yllyttamaan. (Tama oli mieheni teoria sampyloiden latteudelle, ei minun.)
Googeloin monia resepteja ja yhdistelin niista omani. Taalta pesee:
Porkkanasosekeitto
- noin kilo porkkanoita
- kourallinen perunoita
- kolme pienta sipulia
- yksi punainen paprika
- kaksi kasvisliemikuutiota
- ripaus oljya
- puoli rasiallista Philadelphia-sulatejuustoa
Kuori ja pilko perunat, sipuli ja porkkanat. Kuullota sipuli kattilassa. Lisaa vihannekset ja keittovesi (nippa nappa vihannesten tasolle). Anna kiehua, kunnes vihannekset pehmeita. Kaada ylimaarainen vesi survonnan ajaksi ylimaaraiseen kippoon, jos haluat valttya raiskeilta. Survaise vihannekset tehosekottimella. Lisaa keittoneste ja puoli rasiallista sulatejuustoa. Kiehauta. (Lisaa mausteita tarpeen ja maun mukaan - itse lisaan joka ruokaan chilia. Aina chilia.) Valmis! Tarjoa persiljan tai jonkin muun ruohon kanssa.
Porkkanasampylat (9-12 kpl):
- noin puoli kiloa vehnajauhoja
- neljan porkkanan raaste
- maitoa, noin 3dl
- pellavansiemenia
- kurpitsansiemenia
- yksi pussillinen kuivahiivaa
- suolaa (ainakin kaksi teelusikallista)
- pippuria
(-muita mausteita maun mukaan - chilia. Tai/ja ripaus valkosipulia)
Lammita maito. Lisaa hiiva ja mausteet. Ja porkkanaraaste. Ja siemenet (naitakin maun mukaan). Lisaa maitoseos jauhojen joukkoon, veivaile tovi. Laita lampimaan tilaan keittiopyyhe ylla kohoamaan. Anna kohota noin puoli tuntia. Lammita (kiertoilma)uuni noin 200 asteeseen. Pyorittele sampylat ja aseta pellille. Ripsauttele vetta sampyloiden pinnalle, saadaksesi pinnasta rapean. Tuikkaa sampylat uuniin noin 12 minuutiksi. Valmis!
PS. Sampyloihin voi tietysti lisata myos rasvaa, oljya tai margariinia tai rehellisesti kunnon voita. Mutta ei oo pakko. Ihan hyvia tulee ilmankin.
Googeloin monia resepteja ja yhdistelin niista omani. Taalta pesee:
Porkkanasosekeitto
- noin kilo porkkanoita
- kourallinen perunoita
- kolme pienta sipulia
- yksi punainen paprika
- kaksi kasvisliemikuutiota
- ripaus oljya
- puoli rasiallista Philadelphia-sulatejuustoa
Kuori ja pilko perunat, sipuli ja porkkanat. Kuullota sipuli kattilassa. Lisaa vihannekset ja keittovesi (nippa nappa vihannesten tasolle). Anna kiehua, kunnes vihannekset pehmeita. Kaada ylimaarainen vesi survonnan ajaksi ylimaaraiseen kippoon, jos haluat valttya raiskeilta. Survaise vihannekset tehosekottimella. Lisaa keittoneste ja puoli rasiallista sulatejuustoa. Kiehauta. (Lisaa mausteita tarpeen ja maun mukaan - itse lisaan joka ruokaan chilia. Aina chilia.) Valmis! Tarjoa persiljan tai jonkin muun ruohon kanssa.
Porkkanasampylat (9-12 kpl):
- noin puoli kiloa vehnajauhoja
- neljan porkkanan raaste
- maitoa, noin 3dl
- pellavansiemenia
- kurpitsansiemenia
- yksi pussillinen kuivahiivaa
- suolaa (ainakin kaksi teelusikallista)
- pippuria
(-muita mausteita maun mukaan - chilia. Tai/ja ripaus valkosipulia)
Lammita maito. Lisaa hiiva ja mausteet. Ja porkkanaraaste. Ja siemenet (naitakin maun mukaan). Lisaa maitoseos jauhojen joukkoon, veivaile tovi. Laita lampimaan tilaan keittiopyyhe ylla kohoamaan. Anna kohota noin puoli tuntia. Lammita (kiertoilma)uuni noin 200 asteeseen. Pyorittele sampylat ja aseta pellille. Ripsauttele vetta sampyloiden pinnalle, saadaksesi pinnasta rapean. Tuikkaa sampylat uuniin noin 12 minuutiksi. Valmis!
PS. Sampyloihin voi tietysti lisata myos rasvaa, oljya tai margariinia tai rehellisesti kunnon voita. Mutta ei oo pakko. Ihan hyvia tulee ilmankin.
Kirjavuoren alle ei muserru
- ei todellakaan. Jos rakastaa lukemista. Kuten minä. Oli kyseessä sitten roskalehti, kirjallisuusteoriaa käsittelevä opus tai maailmankirjallisuuden klassikko, bring it on!
Tänään sain (valitettavasti) Philip Rothin teoksen The Human Stain päätökseen. Hyvän kirjan luettuaan on vaikea aloittaa seuraavaa. Tai ehkei vaikea aloittaa, vaan pikemminkin vaikea luopua jo lukemansa kirjan maailmasta. Usein luen monta kirjaa samanaikaisesti, mutta yksi vie suurimman osan ajastani. Muut laahaavat ja ruinaavat perässä. On "väliaikakirjoja" eli niitä, jotka vain lukaisee lampaiden laskemisen sijaan. Sitten on niitä todella ravistelevia teoksia, joiden jälkeen mikään kirja ei tunnu käsissä painavalta. Höttöä, höttöä, höttöä. Suurimmat vaikeudet uuden teoksen lukemiselle aiheutti ikimuistoisin ja järisyttävin koskaan lukemani kirja "We need to talk about Kevin", jonka jälkipyykeistä en ole oikein vieläkään selvinnyt.
The Human Stain ei saanut moista ravistelua aikaan, mutta aiheuttanee myös härnääviä ajatuksia, joista ei pääse eroon. Etnisyys. Identiteetti. Yksilön valinta olla mitä haluaa, myös kovallakin hinnalla, peruuttamattomillakin seurauksilla. Teos pursuaa kiinnostavia teemoja, ja sen monisyinen rakenne on varsin nerokas. Teoksen elokuva-adaptaatio ei yllä kaikkein hienosyisimpien vivahteiden tallentamiseen. Ja jostakin syystä elokuvaversio väkisinkin tulvi voimakkaan sekoittavana mieleeni kirjaa lukiessani. Anthony Hopkins tekee erinomaisen roolisuorituksen, samoin Nicole Kidman. Jotakin olennaista silti puuttuu. Elokuva alleviivaa liikaa, vetää muutamia mutkia turhankin suoraksi, pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä. Hollywood harvoin jaksaa astua harmaalle vyöhykkeelle. Elokuva ei silti missään nimessä ole huono. Se on oikeastaan keskiverto-elokuvaa huomattavasti parempi ja rohkeampi. Kirjaan kannattaa silti tarttua ensin (kuten lähes aina).
Oh, the joys of reading!
Tänään sain (valitettavasti) Philip Rothin teoksen The Human Stain päätökseen. Hyvän kirjan luettuaan on vaikea aloittaa seuraavaa. Tai ehkei vaikea aloittaa, vaan pikemminkin vaikea luopua jo lukemansa kirjan maailmasta. Usein luen monta kirjaa samanaikaisesti, mutta yksi vie suurimman osan ajastani. Muut laahaavat ja ruinaavat perässä. On "väliaikakirjoja" eli niitä, jotka vain lukaisee lampaiden laskemisen sijaan. Sitten on niitä todella ravistelevia teoksia, joiden jälkeen mikään kirja ei tunnu käsissä painavalta. Höttöä, höttöä, höttöä. Suurimmat vaikeudet uuden teoksen lukemiselle aiheutti ikimuistoisin ja järisyttävin koskaan lukemani kirja "We need to talk about Kevin", jonka jälkipyykeistä en ole oikein vieläkään selvinnyt.
The Human Stain ei saanut moista ravistelua aikaan, mutta aiheuttanee myös härnääviä ajatuksia, joista ei pääse eroon. Etnisyys. Identiteetti. Yksilön valinta olla mitä haluaa, myös kovallakin hinnalla, peruuttamattomillakin seurauksilla. Teos pursuaa kiinnostavia teemoja, ja sen monisyinen rakenne on varsin nerokas. Teoksen elokuva-adaptaatio ei yllä kaikkein hienosyisimpien vivahteiden tallentamiseen. Ja jostakin syystä elokuvaversio väkisinkin tulvi voimakkaan sekoittavana mieleeni kirjaa lukiessani. Anthony Hopkins tekee erinomaisen roolisuorituksen, samoin Nicole Kidman. Jotakin olennaista silti puuttuu. Elokuva alleviivaa liikaa, vetää muutamia mutkia turhankin suoraksi, pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä. Hollywood harvoin jaksaa astua harmaalle vyöhykkeelle. Elokuva ei silti missään nimessä ole huono. Se on oikeastaan keskiverto-elokuvaa huomattavasti parempi ja rohkeampi. Kirjaan kannattaa silti tarttua ensin (kuten lähes aina).
Oh, the joys of reading!
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Wrapping.
Will just write in English this time, more convenient - not using the GER computer at the moment. Missing all my favourite vowels. Anyway, it was the most peculiar of Sundays. Did not go for a run (which in itself is not surprising) but got this amazing, cosy feeling that turned into a sensation that Christmas will be here in no time. Well, I and my dear hubby went shopping. And I've been wrapping Xmas gifts like a maniac now. Some candles around, classical music, great food. Cannot wait for Christmas to be here. Is it normal? At this time of the year, already? Am I getting old and nostalgic - please, no!? I guess I'm looking for something new to concentrate on, now that Kerttu is gone. (Yes, sadly, she is rottening - the pumpkin that is.)
Merry pre-Christmas time!
Merry pre-Christmas time!
perjantai 5. marraskuuta 2010
Juoksuhauta
Yritin olla reipas ja taistella tihkusadetta ja lehtiä pyörittävää tuulta vastaan lenkkipolulla. Ei onnistunut. Tavoitteenani on vielä jonakin päivänä pystyä juostahölkyttelemään kymmenen kilometriä suuremmitta vaikeuksitta. Iisipiisiä monelle, ei minulle. Ei vielä. Ehkä puolen vuoden kuluttua.
Kärsivällisyyttä. Kärsivällisyyttä. Juokseminen vaatii samanlaista pitkäjänteisyyttä kuin hyvän ja klöntittömän mannapuuron keittäminen. Toisen jo hallitsen, toista kohti pyrin. Hampaat irveen ja uusi yritys. Sunnutai olkoon parempi juoksupäivä.
Kärsivällisyyttä. Kärsivällisyyttä. Juokseminen vaatii samanlaista pitkäjänteisyyttä kuin hyvän ja klöntittömän mannapuuron keittäminen. Toisen jo hallitsen, toista kohti pyrin. Hampaat irveen ja uusi yritys. Sunnutai olkoon parempi juoksupäivä.
Ja alussa oli sade.
Ruttuinen kurpitsa irvistelee parvekkeella. Sen päivät ovat luetut. Halloween on ohi. En raaski viedä Kerttua vielä roskiin (kyllä, kurpitsalla on nimi. Mieheni mielestä kurpitsa näyttää mieheltä, eikä Kerttu-nimi kuvaa sitä kovin hyvin). Kuvasin Kerttua mielipuolen tavoin. Ja myös muiden kurpitsalyhtyjä. Eräs pikkunatiainen, noidaksi pukeutunut tyttö, heristi minulle sormeaan ja sanoi jotakuinkin nöyryyttävimmän ilmaisun, joka minulle on pitkiin aikoihin suunnattu: "You're very naughty. Very, very naughty. Never EVER do that again." Sorppa. Yritin vain kuvata tienposkessa rötköttävää kurpitsalyhtyä. Turpiin tuli. Seitsemänvuotiaalta. Ei voinut kuin nauraa.
Perjantai on päivistä paras. Myös silloin, kun sataa (eli nyt) tai silloin, kun on vaikea tehdä eroa maanantain ja tiistain ja keskiviikon ja torstain välillä. Riennämme tänään Michelin-oppaassa mainittuun lähipubiimme, Victoriaan (ikään kuin tuo maininta toisi pubin hyvyydelle lisäuskottavuutta. Michelin-maininnan saaneita paikkoja on täällä pilvin pimein. Olemme eksyneet sattumalta ainakin kolmeen). Anyway, Victoria tarjoaa mainiota pubiruokaa. Gourmet-pub. Ei perinteistä fish and chips -meininkiä, vaikkei siinäkään mitään vikaa ole. Ja mikä parasta, joka torstai pubissa musisoi pariisilaista katumusiikkia soittava parivaljakko.
Sateen loppumista on turha odottaa, jos kotimaiseen rocklyriikkaan on uskomista "..ja elämä jatkuu, loputtomasti niin kuin sade." Syvä huokaus. Katse takaisin kirjaston lukusalilta tuoksuviin oppikirjoihin..
Perjantai on päivistä paras. Myös silloin, kun sataa (eli nyt) tai silloin, kun on vaikea tehdä eroa maanantain ja tiistain ja keskiviikon ja torstain välillä. Riennämme tänään Michelin-oppaassa mainittuun lähipubiimme, Victoriaan (ikään kuin tuo maininta toisi pubin hyvyydelle lisäuskottavuutta. Michelin-maininnan saaneita paikkoja on täällä pilvin pimein. Olemme eksyneet sattumalta ainakin kolmeen). Anyway, Victoria tarjoaa mainiota pubiruokaa. Gourmet-pub. Ei perinteistä fish and chips -meininkiä, vaikkei siinäkään mitään vikaa ole. Ja mikä parasta, joka torstai pubissa musisoi pariisilaista katumusiikkia soittava parivaljakko.
Sateen loppumista on turha odottaa, jos kotimaiseen rocklyriikkaan on uskomista "..ja elämä jatkuu, loputtomasti niin kuin sade." Syvä huokaus. Katse takaisin kirjaston lukusalilta tuoksuviin oppikirjoihin..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)