Prince William and Kate Middleton on the Procession Route - The Royal We...

The Royal Wedding part II

Kotona. Aivan mahtava paiva takana.

Turvatoimet tosin olivat niin tiukat, ettemme paasset katsomaan paria lahietaisyydelta. Onnistuimme kuitenkin nakemaan, kun komea sulho kuljetettiin kirkkoa kohti. Hanen jalkeensa naimme toki myos Charlesin ja itse Her Majestyn autosaattueiden valuvan palatsilta Westminsteria kohti. Tunnelma oli uskomaton. Kaikki hurrasivat. Asetuimme Trafalgar Squarelle katsomaan vihkitilaisuutta.

Naitteko muuten, etta William sanoi Katelle kirkossa "You look beautiful"? Silla hetkella, kun he katsovat toisiinsa kirkossa ja Kate puristaa isansa katta, anyone? Ja uutisissa kerrotaan hanen myos keventaneen jaata sanomalla tulevalle appiukolleen "just a small family affair" tai jotakin vastaavaa. Hurmaava nuorimies. Ja hurmaava morsian. Videopatka, mita taalla nyt pyoritetaan toistamiseen, on toinen pusu. William sanoo Katelle (tai pitaisi varmaan nyt puhua Catherinesta, kuten morsiota valittomasti vihkimisen jalkeen alettiin kutsua): "One more. One more kiss." How sweeeeeeeeeeeeeeeeeeeet!

Kotimatkalla kavimme lahiviinikaupassa ostamassa kopallisen viinia ja shamppanjaa. Juhlahumu on selkeasti tarttunut matkaan mukaan. Heiluttelimme kavellessamme Union Jack-lippujamme (kylla - toisessa on haaparin kuva, kunnon turistimeininkia!) ja lauloimme God save the Queenia. Heh. Kuten mieheni sanoi: "Here we are. A Finn and a German." Nauroimme aaneen. Tunnelma on ollut huumaava. Muuta ei voi sanoa. Fantastinen paiva.

Jatkoille suuntaamme yhden kaverin grillijuhliin Wimbledoniin. Kunhan saamme itsemme repaistya taas liikkelle.

The Royal Wedding

Valmistautumassa lahtoon. Tv pauhaa taustalla. Tunnelma on katossa.

BBC:lta kuulin jonkin aikaa sitten, etta Katen virallinen titteli on the Duchess of Cambridge. William sai myos kolme lisatittelia, joista yksi on luonnollisesti the Duke of Cambridge.

Ilma on harmaa, mutta se ei haittaa. Voin vain kuvitella, miten jannittava paiva on myos itse haaparille. Viime kesana panikoin itse aamulla omia haitani. Joissa oli 40 ihmista. Heh. Ja uutisten mukaan Kate on ollut tyynen rauhallinen, heilutellut eilen hotellinsa parvekkeelta, hymyillyt, jutellut ihmisille.

Ihana pari. Olen piilotellut tata haainnostustani jonkin verran, koska rojalistiksi leimautuminen ei kuulosta kauhean hyvalta. Mutku! Onhan tama "kerran elamassa" -kokemus. Ja koen olevani onnekas saadessani kokea taman upean juhlatunnelman Lontoon sydamessa. Loads of looooove, everyone!

Adele - Turning Tables (LIVE AOL Sessions HQ)

Tästä alkaa mitä todennäköisimmin pitkä Adele-postausten sarja. Olen viime päivinä upottanut itseni hänen kauniisti kantavaan ääneensä, kuunnellut hänen musiikkiaan joka välissä. Lontoon tyttö.

En vain voi olla hehkuttamatta tämän nuoren naisen lahjakkuutta. Valtavan upea artisti, jonka kohdalla ei tarvitse pelätä, kestääkö ääni, kantaako se korkeimmillekin sävelille. Hänen laulussaan on läsnä aivan uskomaton vaivattomuus, luonnollisuus. Jumalattaren ääni. Taidan olla hieman rakastunut.

The Holy Rosenbergs

Viikonloppuna koin elamani upeimman teatterielamyksen. The Holy Rosenbergs on Ryan Craigin naytelma, joka pureutuu lahi-idan kysymykseen, ihmisten eriaviin nakemyksiin, perhedynamiikkaan ja haluun tulla hyvaksytyksi.

Mieheni oli jo pitkaan haaveillut kaynnista National Theatressa, ja teatterikaynti oli minun syntymapaivalahjani hanelle. Sain kaksi viimeista lippua loppuunmyytyyn naytokseen. Onneksi. Mietin pitkaan sita, onko naytelma nakemisen arvoinen - se on saanut melko ristiriitaisia arvioita. Guardianilta ylistysta, The Telegraphilta varsin lattean vastaanoton. Mina olin taysin myyty. Mikaan aiemmin kokemani teatteriesitys ei ole liikuttanut minua talla tavoin.

Naytelma on erittain poliittinen kasitellessaan juutalaisperhetta, jonka jasenet kokevat Israelin sotatoimet palestiinalaisia vastaan monin eri tavoin: perheen vanhin poika on kuollut Israelin armeijan sotilaana pommittaessaan Gazan alueen "terroristeja", perheen tytar puolestaan tutkii israelilaissotilaiden tekemia sotarikoksia, vanhemmat koittavat luovia jossakin valimaastossa, nuorin poika ei vahempaa voisi koko Israelista valittaa. Taloudellisissa vaikeuksissa selviytymaan pyrkiva perhe kokoontuu vanhimman pojan hautajaisia edeltavana paivana saman katon alle. Naytelman tapahtumat sijoittuvat tahan yhteen iltaan. Jokaisen suru, turhautuminen, pelot ja ikava purkautuvat eri tavoin.

Naytelma pyorii National Theatren pienessa sivusalissa, Cottelsloessa, jossa on hyvin intiimi tunnelma. Nayttamo on pienen katsomon keskella, mika vaati nayttelijoilta paljon - he liikkuivat huomaamattomasti kuin tanssijat taatakseen jokaiselle yleisoriville monenlaisia nakokulmia nayttamolle. Tuntui kuin olisimme tirkistelleet aitojen ihmisten olohuoneeseen. Nayttelijat eivat varsinaisesti naytelleet meille katsojille, vaan toisilleen - kukaan ei kaantynyt puhuttelemaan yleisoa suoraan. Heidan keskinainen kemiansa oli jotakin uskomatonta, kouriintuntuvan realistista. Naki, etta he antoivat kaikkensa.

Keskiossa oleva juutalaisperhe oli lopulta kuin mika tahansa muu lontoolaisperhe, joka on surun ja vastakkaisten nakemysten repima. Tunnistettavissa todeksi. Nayttelijat soivat hedelmia ja illallista samalla kun puhuivat, joivat viskia, sytyttivat kynttiloita niin etta tulitikun katku haisi koko pienessa katsomassa, he itkivat, huusivat, kavivat toisiinsa kasiksi. Koko inhimillinen tunnekirjo tuli vasten kasvoja. Kynttilat lentelivat pitkin lattiaa ja tuoli rikkoontui, kun perheenisa heitti nuorimmaisensa rinnuksista pain lipastoa. Tunteet olivat tosia. Nayttelijat nayttivat todella elavan roolihahmonsa todeksi. Tunsin itseni etuoikeutetuksi saadessani seurata niin taidokasta tyota. Lavasteet, musiikki, dialogi, nayttelijat - kaikki palaset loksahtivat kohdalleen.

Unohdin itseni naytelman kuluessa taysin. Elin jannittaen, miten perheen kay. Samaistuin heidan tunteisiinsa. Kun perheen isa itki lopussa kyyristyneena olohuoneen lattialle, ja katsomon taytti yksinainen juutalaisrukous, mina itkin. Mieheni itki. Moni katsomossa itki. Olin ravisteltu koko kehoani myoten. Tallaista teatterin pitaisi olla. Sen pitaisi saada tuntemaan ja ajattelemaan. The Holy Rosenbergs todellakin sai.

Hautakivirunoutta

Saattaa kuulostaa omituiselta, mutta yksi asia, minka aina uuteen maahan matkatessani tahdon tehda, on vierailla paikallisella hautausmaalla. Mielestani hautausmaat paljastavat aina paljon paikallisesta kulttuurista.

Alankomaissa asuessani sudin fillarillani Belgian puolelle vain todetakseni, etta hautausmaat siella nayttivat melko samanlaisilta kuin pannukakkumaassa. Moni hauta oli vuorattu muovikukin, koristeltu vainajan kuvin. Lontoossa hautausmaa on lahempana kuin koskaan. Parvekkeeltamme on selva, kaunis nakyma kohti valtavaa kaupunkipuistoa - ja hautausmaata. Kyseisella hautuumaalla olen kavellyt lukemattomia kertoja, yhteensa varmasti kymmenia kilometreja. Taalla hautausmaissa on jotakin kutsuvaa. Ne pyytavat hidastamaan, istahtamaan penkeille, joita on ripoteltu sinne tanne. Niihin ei menna vain suremaan merkkipaivina, vaan niissa saatetaan istuskella kirja kadessa, verkkaisesti, muistellen.

Monena paivana on tarkoitukseni ollut kavella kyna ja vihko mukanani takapihamme hautausmaalle ja kirjoittaa ylos niita koskettavia sanoja, joita kiviin on kaiverrettu. Suomessa haudassa lukee yleensa vain nimi, syntymaaika ja kuolinaika. Ei mitaan muuta. Taalla hautakivissa lukee sydantarepivia kaipauksen sanoja. Muistolauseita. Mika voisi olla kauniimpaa?

Alla muutamia sanoja, jotka ovat saaneet minut pysahtymaan.

"In the garden of memory we
meet every day"

"Cherished Memories of
A wonderful Mother
and a devoted Nanna,
Always in our hearts"

"God takes
our loved ones
from home
but never
from our hearts"

"Love is a golden chain
which binds us till we meet again"

"Who ran to help us
When we fell
And would some
Pretty story tell
Or kiss the place
To make it well
Love always
And forever,
The Twins"

"It's a new dawn, It's a new day, It's a new life.."

"And I'm feeling good." Näin laulaa MUSE:n keulakuva, überlahjakas Matt Bellamy, biisissä Feeling good.

Vaalipettymys on nyt ryvetty pohjamutia myöten läpi.

Uusi päivä, uusi upea päivä on edessä. Aurinko seurana, kahvi vahvana mukissa, ruisleipää löytyy vielä pakkasesta - ja kaikki on kuin onkin hyvin. Vaalipettymyksen osoittaminen on etuoikeus, jota monissa maissa ei ole. Äänioikeus on oikeus, jota arvostaa vanhemmiten yhä enemmän. Suomalaiset ovat äänensä antaneet, demokratia on voittanut, kuten Hesarikin toitotti. Nämä vaalit aktivoivat ihmisiä. Sekä ennen että jälkeen uurnille astelun. Hyvä niin.

Hannele Huovin uusin runoteos Spa - Kylpyjä sai minut hymyilemään. Keho kantaa ilot ja surut, kosketusmuisti on uskomaton. Huovin runojen innoittamana en malta odottaa, että saan tulevana kesänä pulahtaa maidonlämpöiseen järveen. Antaa veden kannatella itseäni. Josko lopultakin oppisin kellumaan? Juoda olutta saunan lauteilla. Heittää vähän löylyksikin. Nuuhkia tuoreen leivän tuoksua ja pidellä helmoja alhaalla kesätuulen nostattaessa mekkoa Helsingin kaduilla.

Muutos kolkuttelee jo ovella. Laatikot saapuvat täytettäviksi. Raivaus alkaa. Jokainen päivä on pieni hyvästi elämälleni täällä. Samalla jokainen päivä on pieni varovainen tervehdys kotimaani suuntaan. Näemme pian.

Kansa on puhunut.

Olen sanaton.

"Perus"-etuliite ei enää koskaan tunnu samalta. Se muuttaa kaiken. Moni asia näyttäytyy eri valossa. Miten käy näille asioille Perus-Suomessa:

- perusturva
- perustulo
- perusoikeus
- perusvapaus
- perusvelvollisuus
- perushyvinvointi
- perusopetus
- perusarvot?

Perusmeininkiä luvassako? Mitä ikinä se tarkoittaakaan. Itse yritin tilata perusvalikoimasta jotakin muuta.

Muuttovasymys

Blogihiljaisuutta selittelen viime viikkojen tapahtumavyorylla ja kirjoitustulpalla.

Olen lukenut kaikkea kivaa (ja myos ei-niin-kivaa) koko ajan, mutten vain ole jaksanut kirjoittaa mistaan mitaan. Huolestuttavaa.

Talla hetkella on kaynnissa mahdoton muutosrummutus. Vaalimainoksia tyonnetaan kateen joka nurkalla. Kiinnostaa ja ei kiinnosta, samaan aikaan. Kaikki haluavat Obamaa matkien muutosta. Muutos on hyva. Kai. Oman elamani muutokset ovat todella konkreettisia ja vaativat tolkuttoman maaran sitkeytta, karsivallisyytta ja kasilihaksia (jotka kaikki alkavat olla vahissa).

Muutto on edessa. Uusi koti vain puuttuu. Aikaa kaksi paivaa loytaa se - tanaan tai huomenna. Sitten suuntaan takaisin Lontooseen -kotiin- pakkaamaan, sielta Saksaan haihin ja sielta muuttokuorman kanssa Suomeen (minne? kotia ei ole). Kaikki tama ja monta muuta seikkaa tapahtuvat neljan viikon sisalla. Paata huimaa niin, etta oksettaa.

Aanestamassa kuitenkin kavin. Sille pitaa aina loytaa aikaa. Jonkinlainen muutos on hyvasta. Toivon kuitenkin, ettei se ole aarioikeiston ja kovien arvojen siivittama. Mieheni sanoi eilen osuvasti, etta koko Suomi tuntuu talla hetkella perussuomalaiselta. Han hammasteli poliittisen ilmapiirin nopeaa kaantoliiketta tiukkaan oikeaan.

Maahanmuuttajan vaimona (itsekin kohta entisena toisen maan maahanmuuttajana) persulaisuus pelottaa. Aaripaat arveluttavat ylipaataan. Emmekohan kuitenkin viela toistaiseksi ole tervetulleita takaisin ollessamme jotakuinkin terveita, lapsettomia ja tyoikaisia eli veronmaksukykyisia. Ainakin rakkaan perheeni ja ihanien ystavieni intoilu muutostamme on lupaus lampimasta vastaanotosta. Siita olen kiitollinen.

Kirjoitushiljaisuus

"Heippa heippanen, toverit!", sanoo Alexandra Salmelan Finlandia-ehdokasteoksen yksi kertoja, Possu. (Tai ainakin jotakin vastaavaa.) Talla on hyva aloittaa. Keveasti.

Kirjoitus, ajatus ja puhe ovat katkeilleet viime paivina paahani syopyneen migreenin vuoksi. Kaikki alkoi lauantai-iltana, ja samalla tiella yha ollaan. Neljan paivan migreeni. Tekisi mieli vetaista itkupotkuraivarit. Mutten viitsi. Se oikeastaan vain pahentaisi tilannetta. Ja olen kirjastolla. Business as usual siis, vaikka puhe saattaakin olla hitaampaa kuin normaalisti. Ajatus samoin. Migreenilaakkeet ovat kuin tiejyra ja tekevat kaikesta tasapaksua. Jopa sarysta, jonka voi kuitenkin tuntea teroittelevan miekkojaan oikealla ohimollani.

Minun on jo monena paivana pitanyt kirjoittaa tanne Journalistin ohjeista, mainonnan eettisista ohjeista seka tiedottajien eettisista ohjeista. Vedan mutkat suoriksi ja paadyn vain toteamaan niista muutamia kiinnostavia seikkoja sen kummemmin yksityiskohtiin pureutumatta. Seka mainonnan etta tiedottajien eettisissa ohjeistuksissa korostetaan yhteiskunnalista vastuuta. Sita, kuinka nailla toimialoilla vaikutetaan ihmisiin, tai ainakin pyritaan vaikuttamaan ihmisiin, ja siksi myos alan toimijoiden on kannettava yhteiskunnallista vastuuta toiminnastaan.

No, ilmiselvaa on se, etta myos journalismilla vaikutetaan, pyritaan vaikuttamaan ja halutaan vaikuttaa ihmisiin. Journalistin ohjeista tallainen "yleinen hyva"/yhteiskunnallinen vastuu on kuitenkin poistettu jo vuonna 1992. Toki ohjeiden alkusoinnuissa yha lauleskellaan siita, kuinka journalisti on vastuussa lukijoilleen, kuulijoilleen ja nakijoilleen. Muttei se kai ihan sama asia ole. Jorma Mantyla kirjoittaa asiasta teoksessaan Journalistin etiikka.

Mielenkiintoisena pidan myos sita, etta Julkisen sanan neuvosto eli journalismin itsesaantelyelin on katsonut lapi sormien esimerkiksi iltapaivalehtien loopeissa huudettuja lapsiin kohdistuneiden vakivaltatekojen kuvauksia. Vapauttava paatos on tehty vuoden 2005 Journalistin ohjeiden perusteella. (Joskin ilokseni voin todeta, etta tana vuonna voimaan astuneet ohjeet ovat hieman tiukemmat parissa kohdassa. Ryhdikkaammat.)

Sananvapaus on toki keskeinen perusoikeus. Mutta iltapaivalehtien looppien lapsiin kohdistuvista vakivaltakuvauksista tekee varsin hammentavan esimerkin se pieni yksityiskohta, etta Mainonnan eettinen neuvosto antoi samaisesta kirjoittelusta langettavan paatoksen - tastakin casesta Mantyla antaa tarkan kuvauksen. Kannattaa tutustua.

Eli onko JSN hampaaton elin? Onko kenellakaan ajatuksia suuntaan tai toiseen talta osin? Sen langettavien paatosten maara on jatkuvasti Mantylan mukaan laskenut. Mihin pitaisi vetaa raja, jos kuvamanipulaatioistakin selviaa huomautuksetta? Tai paremminkin, mita tehda itsesaantelyelimella, joka ei saantele yhtaan/juuri mitaan?

Toisaalta aarimmaisen kiinnostavana ja ajastamme jotakin oleelista kertovana pidin myos sita Journalistin ohjeiden lisakohtaa, joka kieltaa niiden kayttamisen tuomioistuinten ratkaisupaatosten ohjenuorana. After all, JSN:n paatokset eivat ole tuomioistuinpaatoksia. Eivatka Journalistin ohjeet ole lainsaatajien tekemia lakeja. (Niiden tehtavanahan on juuri vahentaa tuomioistuinten rasittumista ja liian tiukaksi aityvaa lainsaadantoa!) Tallaista itsesaantelyohjeiden "vaarinkayttoa" vastaan Journalistin ohjeisiin tuli vuonna 2005 kohta, jossa maaritellaan niiden kayttotarkoitus - ja raastuvat eivat niihin kuulu.