Ellie Goulding 'Your Song'

Ihastuttava ystäväni Sara jakoi tämän biisin taannoin FB:ssä - kiitos siis Saran, että tutustuin Ellie Gouldingin versioon Elton Johnin klassikkokappaleesta.

Dearest Friends, omistan puolestani tämän kappaleen kaikille teille, lähellä ja kaukana. Love you loads, voikaa hyvin, ja olkoon tuleva vuotenne täynnä rakkautta, iloa ja onnea.

Aktiivijoulu

Rantauduin eilen illalla omaan kotiin. Jotenkin naivisti kuvittelin lukevani joulun tienoilla romaaneja kasapäin, makaavani pääasiassa sohvalla ja muurautuvani sisätiloihin. Suomalaista erakkoromantiikkaa parhaimmillaan, kuin suoraan Kaurismäen elokuvista. Ostin peräti lentokentältä kaksi uutta kirjaa, joiden pelkäsin kestävän käsissäni korkeintaan tapaninpäivän iltaan saakka. Kaikkea muuta. Tämä oli aktiivijoulu, jos mikä.

Koin myös pari mieluisaa yllätystä. Tapasin lapsuudenystäväni ja hänen tyttöystävänsä pitkästä aikaa. Viime tapaamisesta saattaa olla parikin vuotta, ehkä enemmänkin. On upea huomata, että välimatka ja väliin kirineet vuodet eivät silti loppujen lopuksi tuntuneet yhtään missään. Samoja omia itsejämme olemme vieläkin. Toinen megajymysuperyllätys oli minua huomattavasti vanhemman serkkuni tapaaminen. Häntä en ollutkaan nähnyt..öö..hmm..yli 15 vuoteen..? (Voiko siitä jo olla niin kauan?) Olisin kuitenkin tunnistanut hänet ihan missä tahansa - hän tosin ei varmastikaan minua. Minä muistan hänet aikuisena, hän minut varhaisteininä. En ollut koskaan tavannut hänen aviovaimoaan, eikä hän minun miestäni. Tiedättehän sen tunteen, kun vanhat mummot ja papat päivittelevät sitä, kuinka olet kasvanut niin hurjasti? Niin, noh, se tuntuu hassulta, kun kuitenkin on ollut aikuisiässä jo yli vuosikymmenen ajan. Ja se tuntuu vielä hassummalta, kun sen kuulee oman serkkunsa suusta.

Joulu ei siis mennyt sohvalla maaten kirja kourassa, vaan kahvia ja glögiä ryystäessä ja kuulumisia vaihtaessa. Onnistuin onnekseni myös tapaamaan pikakahvilla pari ystävääni Helsingissä ennen lentokentälle suuntaamista. Aika tuntui menevän vauhdilla. Vielä hetkeä ennen koneeseen astumista juttelin viimeisille minuuteille saakka puhelimessa ensin yhden ystäväni, sitten tätini kanssa. Oli jännä tunne tulla omaan kotiin, Lontooseen. Bittersweet on sana, joka kiteyttää tämän tunnelman täydellisesti. Katkeransuloinen tunne, jonka varmasti jokainen moneen eri suuntaan (moneen eri maahan!) elämäänsä repivä ihminen tunnistaa.

Silmät ristissä.

Pikainventaario joulusta:

-kinkkua, kinkkua, kinkkua
- laatikoita, laatikoita, laatikoita
- lunta, lunta, lunta
- 29 astetta pakkasta
- ihana, kovaääninen ja kikattava (lähes koko) perheeni kaik yhes koos
- joulukuusi (joka tosin alkoi kutittaa käsivarsia koristelun jälkeen)
- pulkkamäki (aivan mah-ta-vaa)

Suuntasimme (lähes koko lössi) myös uuden perinteen mukaisesti pulikoimaan kylpylään. Eli lähinnä vellomaan poreammeeseen. Ja notkumaan erilaisiin saunoihin.

Tänään ja eilen puolestaan metsästimme siskolleni hääpukua Helsingistä. Ja se unelmien puku kyllä löytyi. Oli upea nähdä siskoni sädehtivät silmät, kun hän lopulta katsoi itseään peilistä ja totesi ne maagiset sanat: "Tää se nyt on." Ja se se on.

Nyt on pakko mennä nukkumaan, luomet alkavat tuntua kumman raskailta..

Kevään kirjoja

Silmät solmussa olen yrittänyt tutustua kustantamojen kevään 2011 kirjatarjontaan. Lasten- ja nuortenkirjoista odotan erityisesti Tapani Baggen tänä vuonna Finlandia Junior -ehdollekin päässeen Kaisa-sarjan seuraavaa osaa. Myös Tuula Kallioniemen i-ha-na Karoliina-sarja saa jatkoa. Silmiin osui myös Rebekka-(varhais)nuortenkirjasarjan seuraava osa, ja poikakirjasarja Vintiöiden viimeinen osa - molemmat tuotteliaan Tuija Lehtisen käsialaa. Lastenkirjallisuuden monitoimimieheltä, Itkoselta, julkaistaan myös lastenrunokirja. Pidin Itkosen Krokotiili hikoaa -teoksesta valtavasti. Jännitystä ja odotusta ilmassa siis! Gummeruksen ja Kariston kirjalistoja vielä odottelen, en ainakaan bongannut niitä kustantamojen nettisivuilta.

Joka tapauksessa, paljon kiinnostavaa luettavaa siis tarjolla ensi vuodellekin. Runoja. Romaaneja. Tietokirjallisuutta. Lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Käännöskirjallisuutta. Koko kirjo. (Ennättäisipä ne lukea kaikki.)

When you wish upon a star

Lapsuusmuistoja jälleen. Ja jouluista tunnelmointia täältä Lontoon lumihankien keskeltä.

Kirjaorpous

(Brittiaakkosilla mennaan taas, sorry for any inconveniences!)

Karsin paraikaa kirjaorpoudesta. One Day vei minut mukanaan ensimmaiselta sivulta saakka, ja nyt odotan seuraavan lukemani kirjankin tekevan niin. Tai olevan edes jossakin maarin hyva "valikirja" uutta jarisyttavaa lukukokemusta odottaessani. Tartuin Night Train to Lisbon -teokseen, joka on myos kiitelty ja tunnettu teos ainakin sanksankielisissa maissa. Ja kirja vaikuttaa ihan ookoolta, tai jopa paremmalta kuin ookoolta, mutta tormasin ihan kamalaan muuriin sita lukiessani.

Luen kirjaa englanninkielisena kaannoksena. Paha, paha, paha asia. Saksan kielitaitoni ei kuitenkaan ole niin hyva, etta voisin kahlata moisen jarkaleen kyseisella kielella edes siedettavasti lapi. Kaannos ei kuitenkaan toimi, se tokkii ja kielesta puuttuu flow (rakkaan kaantajaystavani usein kayttamaa termia lainatakseni). Pystyn bongailemaan tekstista saksan kielen rakenteita, joita on yritetty sailyttaa englanninkieliesessa versiossa. Ja nyt paasemme asian ytimeen - kaannos pitaisi varmaankin mieluummin lukea omalla aidinkielella, eika kahden "vieraan" kielen kautta. (Tai ainakin minun selkeasti kannattaisi tehda niin.)

Yleensa pyrin valttamaan kaannosten lukemista ja luen mahdollisimman paljon alkukielella (eli kaytannossa englanniksi, en tykkaa lukea englanninkielisia teoksia suomeksi, se tuntuu typeralta). Jos teos on kuitenkin kaannetty kielesta, jota jonkin verran hallitsen (tai kuvittelen hallitsevani), sita on silti hirvean tuskallista lukea vahvimmalla vieraalla kielella. Ikaan kuin kirjan ja itsen valissa olisi kaksi muuria, joita ei pysty lapaisemaan. Kirjaa ei kohtaa, tai sen kohtaa vain puolittaisesti. Kohtaaminen tuntuu tyolaalta. Onko kellaan muulla tallaisia kokemuksia?

Minun lienee pakko jattaa Night Train lukematta. Tai siis sen englanninkielinen versio lukematta. Ja luettava sen suomenkielinen kaannos. Tai sitten joku kaunis paiva alkukielinen versio saksaksi. (Ehka sadan vuoden harjoittelun jalkeen.)

Kaytannossa siis olen kirjaorpo. Minulla ei ole kirjaa yopoydalla odottamassa lukemistaan. Tama on aivan ennenkuulumaton tilanne, yleensa kirjoja on sangyn vieressa kasapain. Nyt iskee paniikki. Hyvan -ei- erinomaisen kirjan luettuaan tulee kirjasnobiksi, eika kykene tarttumaan seuraavaan kirjaan. Olen selkeasti tassa tilanteessa. Kirjakasassamme ei (muka) ole yhtaan teosta, jonka nyt haluan lukea. Tekisi mieli avata miehelleni joululahjaksi ostamani kirja sen lahjakaareesta, ja tarttua siihen.. Bad, bad, baaad, very bad.

Kirjan sijaan tartuinkin The Sunday Timesiin (tiedetaan, taman mediamogulin toimia ja lehtia ei pitaisi tukea, muttaku!!!). Mieheni kokkaa keittiossa, mina laiskottelen olohuoneessa. Ehkei tama kirjaorpouskaan ole niin hirvean kamala asia.

The Smiths, There Is a Light That Never Goes Out

Ladies and gentlemen - One Dayn innoittamana biisi, jonka tahtiin jo keski-ikään ennättänyt Dexter-poika jammailee. Ja alla myös kuristavan kaunis lainaus kirjasta (Nicholls, 2009):

"You're gorgeous, you old hag, and if I could give you just one gift ever for the rest of your life it would be this. Confidence. It would be the gift of confidence. Either that or a scented candle."

One Day

On vähän ärrimörri-päivä, joten piristän itseäni kirjoittamalla David Nichollsin erinomaisesta teoksesta One Day. Teos keskittyy kuvaamaan yhtä ja samaa päivämäärää vuodesta toiseen, kahdenkymmenen vuoden ajan.

(Uskoisin siis tämän teoksen perusteella, että minulla on ihan mukiinmenevät saumat sille, jotta 15.12.2011 tai 2012 tai 2013 on kivempi kuin tämä päivä. Jolla muuten on vielä monta tuntia aikaa yllättää minut positiivisesti. Ikuinen optimisti.)

One Day on yksi niistä kirjoista, joita ei voi laskea käsistään ennen kuin saa selville, mitä sen henkilöhahmoille tapahtuu. Kirja on todella koukuttava ja äärimmäisen koskettava. Emma ja Dexter - tyttö ja poika - kohtaavat valmistujaispäivänään ja aloittavat elämänmittaisen ystävyyden. Nuoruuden huuma, kännisekoilut, suorastaan pateettiseksi äityvä intohimoisuus ja maailmanparannuspalopuheet laantuvat ja laimentuvat vasta eteenpäin vierivien vuosien myötä. Kansiin mahtuu itsen etsintää, paskaduuneja, itsen ja toisen kadottamista, eroja ja sopimisia - lähes koko elämä.

Kun on ahminut kirjan loppuun asti, tuntuu, ettei tahtoisi päästää irti. Ikään kuin olisi itse tutustunut Dexteriin ja Emmaan, ollut osa heidän ystävyyttään. Tarkkaillut sitä, toivonut parasta, peläten aina pahinta. (Mitä sekään oikeastaan on?) Rivien välistä on luettavissa myös Englannin luokkayhteiskunnan kuristavuus. Se antaa kullekin yksilöille jo syntymähetkellä määritellyt raamit, joista ulos kasvaminen on yhtä rimpuilua. Emma raataa meksikolaisessa pikaruokapaikassa räkä poskella, kun yksityiskoulunsa läpikahlannut etuoikeutettu Dexter kiertää ympäri maailmaa uusia elämyksiä - ja tyttöjä - metsästäen. Tietyt asiat heidän elämässään eivät siis kohtaa - Emma asuu ikkunattomassa sipulinhajuisessa huoneessa Claphamissa ja Dexter puolestaan Belsize Parkin hienostoalueella, kivenheiton päässä Hampstead Heathistä. Siitäkin huolimatta, he kohtaavat. Vaikkeivät heidän elämänsä ulkoiset puitteet kohtaakaan. On hämmentävää, kuinka paljon jo asuinalue viestittää yksilön sosioekonomisesta asemasta. Eroilla leikitellään jatkuvasti.

On myös tunnustettava, että nauroin partaani, kun oma asuinalueeni tuli kuvatuksi keski-ikäisenä ja keskiluokkaisena, tylsänturvallisena puistoalueena. Sitä tämä on! Juuri niin! Naulan kantaan. Olemme monesti todenneet mieheni kanssa sen ilmeisen - asuinalueemme on sanoinkuvaamattoman kaunis. Täällä on kaikki tarvittavat kaupat, kahvilat, teehuoneet, ravintolat. Mutta. Jossakin määrin tämä paikka antaa myös vääristyneen kuvan Lontoosta, sillä täällä asuessa on kuin saippuakuplassa. Turvassa suurkaupungin pahuudelta. Ja samalla ehkä myös elämältä. Toisinaan on hyvä repiä itsensä irti tästä naapurustosta, jossa yummy mummyt käpsöttelevät LV-laukkujaan heiluttaen lastenrattaiden kanssa - nanny turvallisesti puhelinsoiton päässä odottaen.. Välillä ajattelen, että olen hirveän etuoikeutettu saadessani asua näin upeassa paikassa. Ja välillä taas ajattelen, etten todellakaan kuulu tänne. Ettemme me kumpikaan, minä ja mieheni, oikeasti kuulu tänne. Rakastan tätä paikkaa. Ja toisinaan raivoan tälle paikalle. Kaiken se kestää... ja niin edelleen.

Teos sisältää myös yhden parhaista 1990-luvun ajankuvauksista, joihin olen kirjallisuudessa törmännyt. Kännykätön aika. Jonka jälkeen seuraa Kännyköiden Vallankumous. Rave-juhlat. Tekno. Ysärinuoruus.

Kaikki Lontoon rakastajat, tarttukaa kirjaan! Moni paikka on tuttu, ainakin tunnelmaltaan, jossei yksittäisiltä kaduiltaan. Ja oikeastaan kaikki muutkin - tarttukaa kirjaan. Teos oli ehdottomasti yksi tämän vuoden lukukohokohdistani.

Walking In The Air (from: The Snowman)

Lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisikani jouluklassikko. Joka joulu. Joka ikinen joulu. Enpa olisi pienena hulivilina uskonut, etta viela joskus asun maassa ja maisemissa, jotka ovat nain upean ja pitkaikaisen klassikon innoittaneet. Ladies and gentlemen - Walking in the Air.

Joulutunnelmointia Southwarkin katedraalissa

Jalleen minilapparillani, aakkospahoittelut!

Kavin eilen Lontoossa asuvan valloittavan suomalaisystavaiseni kanssa kuuntelemassa joululauluja Southwarkin katedraalissa. Se sijaitsee aivan Borough Marketin kupeessa, London Bridgen tube-aseman lahettyvilla. Kirkkopihalla seisoskellessani tajusin myos jalleen kerran sen, kuinka nopeasti kaupunkikuva muuttuu. Jos jokin on pysyvaa, niin muutos. Rakenteilla oleva Shard-pilvenpiirtaja kurkottelee jo taivaita. Ei mene enaa pitkaan, kun se on jo yksi tuttu osa Lontoon kaupunkikuvaa.

Suomalaiskuoro Do-Mi-Nutz esiintyi katedraalissa merimieskirkon ja lahetyston sponssaamana. Ja lauloivat upeasti. Olin vakaasti paattanyt olla itkematta. (Niin siirappiselta kuin se kuulostaakin.) Enka tietenkaan onnistunut. (Mika kuulostaa viela siirappisemmalta.) Yritin piilotella Hollywood-kyyneleeni glogimukin taa, jotka saimme brittipapin luvalla "salakuljettaa" kirkkoon sisalle. Herrasmies.

Sylvian joululaulun kohdalla oli jo aivan mahdotonta olla niistamatta, Luojan kiitos (pun intended) olin pihistanyt kirkon vessasta siivun vessapaperia takkini taskuun. Samoin En etsi valtaa loistoa oli aivan mahdottoman kaunis. Mieli vaelsi lumihankia kohti, ajattelin perhettani ja ystaviani, ystavaani toisella puolen maapalloa seka ystavaani, joka on itse esittanyt joululauluja vanhainkodissa, ystaviani kaukana ja lahella, aidin joulupatoja, setani joulugratiinia, tatini suklaakakkua, siskoani ja hanen tulevia haitaan, serkkujani, joiden kanssa olen viettanyt lukuisia hervottoman hauskoja hetkia tehden jaynia, kepposia ja kaytannon piloja. Oh dear, minusta on tullut aivan hirvittavan nostalginen. Sallin sen itselleni, edes kerran vuodessa.

Frank Sinatra, Fly Me To The Moon

Jostakin syystä foxtrot muistuttaa minua jostakin vanhasta glamourista, mitä en itse koskaan ole todistanut, ja mitä ei todennäköisesti koskaan ole edes ollut olemassa. Rothin kuvauksen hengessä, ladies and gentlemen - Frank Sinatra!

American Pastoral

Vielä 423 sivun jälkeenkään en ole varma, mitä oikein tapahtui. Ja se lienee myös teoksen viesti. Salaisuus on se, ettei ole mitään salaisuutta.

American Pastoral kertoo kasvoille räjähtäneestä amerikkalaisesta unelmasta. Sen päähenkilö, atleettinen Swede, on amerikkalaisen unelman ruumiillistuma. Komea. Menestynyt. Kunnollinen. Tyttölapsen isä. Tytöstä kuitenkin kasvaa tässä juutalais-kristillisessä kodissa terroristi. Koko perhettä ravistellaan sen perustuksia myöten. Kukin etsii syitä tapahtuneelle - oliko kyse puheviasta? Oliko kyse sekavasta uskonnollisesta kasvatuksesta? Oliko kyse riittämättömyydestä kauneuskilpailuvoittajaäidin rinnalla? Kuinka lapsi, jota rakastetaan, joka tulee tavallisesta keskiluokkaisesta kodista, voi päätyä murhaajaksi?

Tätä pohdintaa käydään monesta eri suunnasta. Kirja ei kuitenkaan ole synkkä, vaan sen huumori pursuaa jostakin rivien välistä lohduttamaan lukijaa. Teos onnistuu tutkimaan sitä itsestäänselvyyttä, että hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita, ja pahoille ihmisille hyviä asioita, omaleimaisesti. Sweden naivius on toisinaan raivostuttavaa (miten tämä voi tapahtua minulle?!!), mutta silti todella ymmärrettävää ja inhimillistä. Jokainen kysyisi itseltään näitä samoja kysymyksiä vastaavanlaisessa tilanteessa.

Silti tunsin, myönnettäköön, suurta nautintoa kun Sweden itseriittoinen ja arrogantti veli viimein ravistelee häntä ja hänen järkkymättömän särötöntä maailmankuvaansa. Swedelle yksi vaikeimmista asioista oli hyväksyä, että hänen tyttärensä on joutunut raiskatuksi. Jälleen kerran - ymmärrän, ettei kukaan tahtoisi moista tapahtuvan omalle lapselleen. Silti hänen lapsenomainen uskonsa, ettei niin ikimaailmassa voisi tapahtua juuri hänen tyttärelleen, on aivan käsittämättömän ärsyttävä. Tekee mieli huutaa, herää jo tampio! Katso todellisuutta silmiin! Maailma ei ole oikeudenmukainen. Pahoja asioita tapahtuu joka sekunti. Jerry saa tämän pahanilmanlinnun roolin ja latelee näitä totuuksia veljensä korvaan puhelimessa:

" Twice she was raped."
"What did you think was going to happen? You sound surprised. Of course she got raped."

Karua, mutta jollakin järkyttävällä tavalla Swede ansaitsi kuulla nuo sanat - jonkun olisi pitänyt sanoa ne hänelle jo paljon, paljon aiemmin.

Aivan kuten Lionel Shriverin minäkertoja We need to talk about Kevin -teoksessa, ei Rothin Swedekään saa koskaan tietää, miksi asiat menivät niin kuin ne menivät. Paljon jää auki. Kirjan lukemisen jälkeen käsissä on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Miksi omasta lapsesta kasvaa murhaaja? Tämä kysymys on varmasti pinnalla jokaikisen kouluampumisen ja muiden terroritekojen jälkeen. Ja syitä voi spekuloida loputtomiin. Vastausta koskaan saamatta. Epätietoisuuden kanssa on pakko elää.

To Kill a Mockingbird

Väkerrän esseetä Harper Leen teoksesta To Kill a Mockingbird. Kirja on napannut Pulitzerin ja on ehdottoman taidokkaasti kirjoitettu. Ensi lukemalta huomaa kyllä teoksen sankarin, Atticus Finchin, holhoavuuden, mutta katsoo sitä sormien välistä ja kuvittelee törmänneensä mustien amerikkalaisten kansalaisoikeuksia ajavaan aktivistiin, "joka nyt vaan sattuu olemaan valkoinen".

Kunnes. Kunnes alkaa pohtia teoksen kertojan tapaa kuvata valkoista ja mustaa väestöä. Teos sijoittuu 1930-luvun Amerikkaan ja kuvaa etelävaltoiden rasismia. Teos on kuitenkin kirjoitettu vuonna 1960, kansalaisoikeusaktivismin aattona, kuten esimerkiksi Peter Kuryla on Parties down at the square amid courtroom melodramas -esseessään huomauttanut. Kirjassa valkoinen väestö esitetään mustien oikeuksien ajajana. Valkoiset "taistelevat" mustien puolesta, pelkäävät väkivaltaista yhteenottoa ja osoittavat, kuinka mustat ovat vain "tietämättömiä ja harmittomia ihmisiä", joita ei pitäisi kohdella kaltoin. (Ovatko nämä valkoiset mustien oikeuksien puolella vain, koska pelkäävät väkivaltaisia yhteenottoja? En päässyt tästä varmuuteen. Yksi motiivi se kuitenkin varmasti on.)

Netistä löytyy useita kuohuvia keskusteluja kirjasta. Se miellyttää monia valkoisia (myönnän, itsekin pidin kirjasta ainakin joiltakin osin - vaikka sen poliittinen korrektius onkin kyseenalainen), mutta raivostuttaa monia mustia. Kirja on kuulunut ainakin joidenkin osavaltioiden amerikkalaislukiolaisten pakolliseen lukemistoon, mutta se haluttaisiin poistaa lukulistoilta.

Olen yleensä kirjasensuuria vastaan. Missä tahansa muodossa. Mockingbirdin luettuani ymmärrän, mikseivät kaikki halua kirjaa luettavan koululuokissa. Vaikkei tässä toki olekaan kyse sensuurista sinänsä, ainoastaan kirjan järkkymättömän klassikkoaseman horjuttamisesta. Tapa, jolla teos esittää mustat amerikkalaiset, on suorastaan röyhkeä. Samoin tapa, jolla teos esittää valkoiset, on röyhkeä valkoisuutta pönkittäessään. Valkoiset "hyvikset" taistelevat mustien rassukoiden puolesta. Historian valossa tämä on tietysti aivan sietämätön asetelma. Ja se saa valkoiset taputtamaan itseään olalle ja toteamaan, että "meissäkin oli hyviä tyyppejä". Tämä ei kuitenkaan ole koko jutun pointti. Jutun pointti on se, että mustille tulisi antaa tunnustus kansalaisoikeustaistelusta, ei valkoisille.

Olen samoilla linjoilla Joseph Crespinon kanssa, joka esseessään The Strange Career of Atticus Finch käsittelee juuri tätä tunnustuksen antamisen problematiikkaa. Crespino (2009) esittää hyvän huomion - kirjan lukeminen sinänsä ei ole huono asia, mutta kenties Atticus Finchin hahmoa ja kansalaisoikeusasioita olisi syytä tarkastella äidinkielen tuntien sijaan historian tunneilla: "My suggestion is that we reassign To Kill a Mockingbird from English class to history class and that rather than dismissing Atticus we deconstruct him."

Afternoon tea.

Brittikoneella jalleen, pahoittelut vajavaisista aakkosista. Kavimme tanaan nauttimassa afternoon tea -tuokiosta naapurustossamme asuvan kaveripariskunnan luona. Myonnetaan - olin aivan innoissani. Ensimmainen "perinteinen" afternoon tea englantilaisessa kodissa. (Tai englantilais-ranskalaisessa kodissa, jos aivan tarkkoja ollaan.) Mika ihana konsepti. Teeta ja jutustelua, pikkupurtavaa ja kodikkuutta. Aivan mahtavaa. Suomessa lahin vastaava konsepti lienee tuttavien kutsuminen kahville ja pullalle. Saksassa puolestaan Kaffee und Kuchen on todennakoisesti melkein yhta suuri instituutio kuin takalainen iltapaivatee.

Juhlistimme viikonloppuna myos viisi kuukautta tayttavaa avioliittoamme. Hurraa! Heitimme elaman taysin risaiseksi ja asetuimme lahipubiimme kirjojemme ja punaviinilasillisten kera. Olen uppoutunut Philip Rothin American Pastoraliin taysin. On kiinnostavaa kohdata jalleen Nathan Zuckermanin kanssa. Han toimi myos Human Stainin kertojana. (Kiitos Sara kirjasuosituksesta.)

Kyttasimme pubissa pitkaan parhaita paikkoja - niita takkatulen vieressa olevia muhkeita nojatuoleja. Karsivallisyys palkittiin. Olisin voinut liimautua nojatuolin syleilyyn vaikka koko yoksi. Mika parasta, takkaan saa heitella lisaa polttopuita oman mielensa mukaan. Tama on yksi mahtavimmista asioista taalla. Ei turhaa nipottamista. Jos tuli alkaa hiipua, niin pokkoa pesaan vaan. Ei turhaa stressia siita lentelevatko kipinat pitkin ja poikin, tai siita onko avotakka turvallinen vai ei. Vanhemmilla on vastuu lapsistaan. (Kylla. Lapsetkin otetaan pubiin mukaan pelaamaan Monopolia.) Mietin, voisiko tallainen toimia Suomessa. En ole varma ovatko suomalaiset baarit soveltuvia lapsille. (Tai pikemminkin, olen lahes satavarma siita, etteivat ne ole.) Pubikulttuuri on asia, jonka toivoisin rantautuvan myos Suomeen. Sellaisena kuin se taalla esiintyy. Pubit ovat kohtaamispaikkoja, olohuoneita, joihin voi aina astella sisaan - verkkareissa lenkin jalkeen tai korkokengissa ennen iltamenoja.

No nysseon jaettu!

Finlandia-palkinto siis. Eipähän tarvitse enää jännittää sitäkään. Tai sotkeutua Finlandia-palkinnon ympärillä pyörineeseen "kriisiin". (Josta muuten ulkomailla asuvana onnistuin pysymään melko hyvin erossa.)

En ole lukenut palkinnon napannutta Mikko Rimmisen Nenäpäivää. Valitettavasti. Se kuulostaa kutkuttavalta ja kiinnostavalta. Kirja iski kyllä heti silmiin kustantajan (Teos) kirjaesitteestä. Samoin sieltä bongasin Salmelan 27 eli taiteilija tekee kuoleman. Jonka olen lukenut. (Ja jonka ympärillä tämä Finlandia-palkintokohu lähinnä pyöri. Ja sitten sääntöjä muutettiin ja kaikki olivat kamalan onnellisia. Minä ainakin. Mielestäni Salmelan teos ansaitsi ehdokkuutensa.)

Joka tapauksessa, onnittelut siis Rimmiselle ja Teokselle. (Lukulistani sen kun kasvaa.)

Suomen Kirjasäätiön sivuilla on lisätietoa ehdokkaista, voittajista ja kaikesta muusta varsin jännittävästä:
http://www.kustantajat.fi/kirjasaatio/palkinnot/finlandialautakunnat2010/default.aspx

Norah Jones - Peace

Iki-ihana Norah Jones. Talvitunnelmointia parhaimmillaan.

Talvi tuli kylään.

Jouluradio toimii ulkomaillakin. Virittäydyn tunnelmaan ja kiitän linkistä Britanniassa asuvien suomalaisten FB-ryhmää (FB-lakkoni on alkanut repeillä).

http://www.jouluradio.fi/

Jopas on nostalginen olo. Maa on valkoisenaan.

Jokin on kuitenkin erilailla kuin Suomessa. Suomessa talven kylmyyttä voi paeta koteihin ja sisätiloihin, täällä ei. Mutta ei se mitään. Ikkunat vuotavat. Päällä on kolme villapaitaa ja kahdet villasukat. Lämmitys täysillä, mutta silti sisätilojen lämpötila on korkeintaan 20 astetta. (Tämä on optimistinen veikkaus. Vessassa meillä ei ole patteria lainkaan. Needless to say, siellä on suhteellisen kylmä.)

Joka tapauksessa. Mikään ei toimi, lentoja peruttu (mikä on erityisen ikävää), junat seisovat paikoillaan, samoin tubet. Sain juuri sähköpostia lontoolaiselta kaveriltani, joka kysyi naureskelenko partaani tätä sekasortoa. Sanotaanko nyt näin - viime talvena se vielä onnistui jossakin määrin ihmetyttämään ja naureskelin "kuinka meillä Suomessa kyllä osataan". Nyt tähän jo alkaa tottua. Pysähtyneisyys on jossakin määrin jopa viehättävää. Kaikki, jotka suinkin voivat, jäävät kotitoimistoihin. Koulut suljettu. Työpaikkojen ovet suljettu. On pakko pysähtyä.

Tällaiset hetket vaativat glögiä, hyvää luettavaa ja lähipubin täysillä puuskuttavaa takkatulta.

Kalevi Jäntti

Kalevi Jäntin rahaston palkinnon (kamala termilitania!) tämänvuotisista voittajista olen lukenut vain Harry Salmenniemen kokeellisen runoteoksen Texas, sakset. (Jo teoksen nimi on sanaleikki ja virittelee itsessään hyvin teoksen tunnelmaan.)

Elina Hirvoselta olen toki lukenut Finlandia-ehdokkaana olleen teoksen Että hän muistaisi saman. Marko Hautalan teoksiin en ole vielä tutustunut.

Teksas, sakset leikkaa ja liimaa ja rikkoo ja kokoaa. Postmodernia teoksessa on ainakin se, että runojen puhe ei tule vain yhdestä suusta. Kärjistäen ja yksinkertaistaen voisi väittää, että modernin runon puhuja on hyvin minäkeskeinen. Postmodernissa runossa ei puolestaan voida enää puhua selkeästä minäpuhujasta. Minä pirstaloituu. Salmenniemen runoissa puhe koostuu juuri monien äänten tulvasta, johon melkein hukkuu. Flarf-mosaiikkirunot ammentavat hakukoneilla pyydystetystä tekstimassasta.

Jos jotakuta kiinnostaa perehtyä (post)modernin runouden ihmeelliseen maailmaan, niin suosittelen tarttumaan Brian McHalen teokseen The Obligation toward the Difficult Whole. Postmodernist Long Poems ja Marjorie Perloffin opukseen The Dance of the Intellect. Lukuiloa!