Tori Amos - Winter (HQ Official Video)

Näin tämän hurmaavan tulitukkaisen naisen esiityvän Helsingin jäähallilla pari (?) viikkoa sitten. Ajantajuni on alkanut hämärtyä. Aika vain valuu eteenpäin. Kuinka kauan olemmekaan olleet Suomessa? Asuimmeko todella jossakin muualla tässä välissä? Sateen jälkeen seuraa uusi sateinen päivä. Kumisaappaista on ollut vakiovarusteeni. En muistanut, että Suomen syksy voi olla näin sateinen.

Talvi on nurkan takana. Ja jostakin syystä myös minusta tuntuu, että asiat muuttuvat. En tiedä odotanko sitä jännityksellä, vai ehkä hieman pelollakin. Tämän kappaleen sanoihin on hyvä lopettaa tältä erää.

He says
When you gonna make up your mind
When you gonna love you as much as I do
When you gonna make up your mind
Cause things are gonna change so fast
All the white horses have gone ahead
I tell you that I'll always want you near
You say that things change
My dear

Oooops.

Dearest Blogi,

pahoitteluni viimeaikaisesta hiljaiselosta.

Kesa on vienyt minut rientoihinsa. Narauttanut terasseille, hiekkarannalle, jaatelokioskille, ystavien koteihin. Kirjat odottavat lukemistaan. Tyokirjat sentaan on luettu, muu lukeminen junnaa.

Tenttikirja rantsussa ei osoittautunut kuningasideaksi. Imuroin kirjapolon hiekanjyvista ja toruin itseani lukemattomuudesta. All that for nothing. Yopoydalla on kirjapinon syrjayttava lehtivuori, josta mieheni huomauttelee lahes paivittain. Lehtien osalta han harrastaa todella rivakkaa kierrattamista. Mina puolestani tuumailen ja palaan artikkelien pariin myohemminkin.

Tosin tassa taloudessa ei oikeastaan olisi varaa huomautella yhtaan mistaan - tavarat tonottavat muutenkin vaarilla paikoillaan, ne odottavat ohjausta oikeille paikoilleen. Kontti on siis viimein saapunut. Sen myota myos tuulahdus Lontoosta. Minulle rakas nojatuoli, johon voi kapertya kuuntelemaan sadetta. Teepannut, joilla kiehauttaa iltateet. Kahvinkeitin, jolla kaynnistaa aikaisin alkavat aamut.

Tyomatka taittuu kavellen. Hammastelen sita, kuinka kaikkialle voi vain kavella nuuhkien herailevan kaupungin kesaista verkkaisuutta. Viela joku paiva nappaan ei-tenttikirjan kainaloon, ja suuntaan sen kanssa jonnekin tyopaivan paatteeksi. Vain me kaksi. Noh, ehka se mieskin saa tulla mukaan. Oman kirjansa kanssa.

Parhain terveisin,
Hulina

Hometown Glory

Noin kaksi ja puoli vuotta sitten rantauduimme tubella Richmond Upon Thamesin asemalle. Oli pimeaa ja kosteaa, tuuli jayti luita ja ytimia, kaikki naytti uudelta ja jannittavalta. Loysimme kotiavaimemme kukkaruukusta odottamasta raahattuamme ensin matkalaukkumme kukkulan huipulle. Ilmapatjaelamaa kesti pari viikkoa. Vahitellen alkoi arki. Paivittaiset tyomatkat Holborniin, reilu tunti suuntaansa.

Ja tassa sita ollaan. Matkalaukut tonottavat olohuoneessa. Makuuhuoneemme on tavaroiden hautuumaa. Huomenna muuttolastimme suuntaa Suomeen. Me torstaina perassa. En tieda johtuuko se vasymyksesta, vai ylipaataan luopumisen vaikeudesta, mutta sydameni on pakahtua siita ajatuksesta, etten enaa koskaan tule tahan kotiin. Etten enaa kavele Richmond Hillille ihastelemaan auringonlaskua. Etten enaa kulje paamaarattomasti peuralaumojen seassa Richmond Parkissa. Etten kirjoittele pienia viestilappuja ylakerran mummon kanssa. Etten tapaa moniakaan niista ihmisista enaa koskaan, jotka jollakin tavoin ovat koskettaneet elamaani taalla. Olleet osa sita.

Hometown Glory on omistettu kaikille niille ihmisille, jotka tekevat lahdosta vaikeaa. Apteekin tytolle, joka riensi tiskin takaa halaamaan minua kun kerroin lahtevani takaisin kotimaahani. Lahipubimme mahtavalle henkilokunnalle, jollaista ei ole missaan muualla. Lempiravintolamme ihastuttavalle omistajaperheelle, joka oli vilpittoman jarkyttynyt siita etta "our favourite customers are leaving", nuorin heista kiljahti aaneen, risti kadet rinnalleen ja hoki "no, no, no". Aloin melkein itkea (taas kerran!). Taksikuskille, joka vei minua sairaalaan ja takaisin ja samalla opetti minulle urdua, kun olin sairas. Talonmiehellemme Trevorille, joka on aarimmaisen ystavallinen ja aina valmis auttamaan. Bless him. Lahikioskin miehelle, joka aina kyselee Suomesta. Ja monille muille, jotka varmasti unohdin tassa mainita.

Onneksi on myos niita ihmisia, joiden kanssa yhteydenpito jatkuu. Tama kappale on teille kaikille. Iso kiitos siita, etta olette olemassa. x

Bank holiday

Pyhat sen kun jatkuvat. Eivat ota loppuakseen. Suomi menetti Vapunkin sunnuntaille, taalla on ollut yhta juhlaa perjantaista tanne maanantaihin asti.

Haiden jatkot olivat aivan hervottomat. Mita muutakaan tosin voi olettaa, kun paikalla on argentiinalainen, kaksi brittia, saksalainen, suomalainen, kaksi brasilialaista ja yksi ranskalainen? Tasta sopasta syntyi sellaistakin sahellysta, etta nauroimme kaydyille keskusteluille ensin paikan paalla, ja viela monta paivaa jalkeenpainkin.

Esimerkki 1: Ranskalainen saapuu grillijuhliin peilipintaisissa aviator-laseissaan. Britti kysyy hanelta: "Man, what's up with those glasses? Are you from Topgun or what?"

Esimerkki 2: Illan kylmetessa brittimies vetaa ylleen keinonahkatakin. Oh so very cool. Ranskalainen saa tilaisuutensa kostoon, ja kysyy :"Man, what's up with that jacket? Are you from Starsky and Hutch?"

Esimerkki 3: Brasilialaismies sanoo kayvansa tyopaikan kampaajalla leikkauttamassa komean mustan tukkansa, Liza-kampaajatar saapuu paikalle kerran kuussa tiistaisin. Brittimies kommentoi: "Oh, I heard she is horrendous." Piiiiiiiitka tauko. Ja lisays: "..but I couldn't tell that from your haircut."

Esimerkki 4: Keskustelemme asuntojen /talojen hinnoista Lontoossa ja muualla. Argentiinalaismies on rakennuttamassa valtaisaa omakotitaloa kotimaahansa. Han sanoo, etta asia ei ole viela ihan selva: "There is still some paperwork to do." Saksalaismies vastaa: "You mean - there is still some bribing to do?"

BUAHAHAAAA! Nauroimme aaneen monta kertaa. Ja otamme illallisen uusiksi huomenna. Naita hetkia jaan kaipaamaan taalta.

Prince William and Kate Middleton on the Procession Route - The Royal We...

The Royal Wedding part II

Kotona. Aivan mahtava paiva takana.

Turvatoimet tosin olivat niin tiukat, ettemme paasset katsomaan paria lahietaisyydelta. Onnistuimme kuitenkin nakemaan, kun komea sulho kuljetettiin kirkkoa kohti. Hanen jalkeensa naimme toki myos Charlesin ja itse Her Majestyn autosaattueiden valuvan palatsilta Westminsteria kohti. Tunnelma oli uskomaton. Kaikki hurrasivat. Asetuimme Trafalgar Squarelle katsomaan vihkitilaisuutta.

Naitteko muuten, etta William sanoi Katelle kirkossa "You look beautiful"? Silla hetkella, kun he katsovat toisiinsa kirkossa ja Kate puristaa isansa katta, anyone? Ja uutisissa kerrotaan hanen myos keventaneen jaata sanomalla tulevalle appiukolleen "just a small family affair" tai jotakin vastaavaa. Hurmaava nuorimies. Ja hurmaava morsian. Videopatka, mita taalla nyt pyoritetaan toistamiseen, on toinen pusu. William sanoo Katelle (tai pitaisi varmaan nyt puhua Catherinesta, kuten morsiota valittomasti vihkimisen jalkeen alettiin kutsua): "One more. One more kiss." How sweeeeeeeeeeeeeeeeeeeet!

Kotimatkalla kavimme lahiviinikaupassa ostamassa kopallisen viinia ja shamppanjaa. Juhlahumu on selkeasti tarttunut matkaan mukaan. Heiluttelimme kavellessamme Union Jack-lippujamme (kylla - toisessa on haaparin kuva, kunnon turistimeininkia!) ja lauloimme God save the Queenia. Heh. Kuten mieheni sanoi: "Here we are. A Finn and a German." Nauroimme aaneen. Tunnelma on ollut huumaava. Muuta ei voi sanoa. Fantastinen paiva.

Jatkoille suuntaamme yhden kaverin grillijuhliin Wimbledoniin. Kunhan saamme itsemme repaistya taas liikkelle.

The Royal Wedding

Valmistautumassa lahtoon. Tv pauhaa taustalla. Tunnelma on katossa.

BBC:lta kuulin jonkin aikaa sitten, etta Katen virallinen titteli on the Duchess of Cambridge. William sai myos kolme lisatittelia, joista yksi on luonnollisesti the Duke of Cambridge.

Ilma on harmaa, mutta se ei haittaa. Voin vain kuvitella, miten jannittava paiva on myos itse haaparille. Viime kesana panikoin itse aamulla omia haitani. Joissa oli 40 ihmista. Heh. Ja uutisten mukaan Kate on ollut tyynen rauhallinen, heilutellut eilen hotellinsa parvekkeelta, hymyillyt, jutellut ihmisille.

Ihana pari. Olen piilotellut tata haainnostustani jonkin verran, koska rojalistiksi leimautuminen ei kuulosta kauhean hyvalta. Mutku! Onhan tama "kerran elamassa" -kokemus. Ja koen olevani onnekas saadessani kokea taman upean juhlatunnelman Lontoon sydamessa. Loads of looooove, everyone!

Adele - Turning Tables (LIVE AOL Sessions HQ)

Tästä alkaa mitä todennäköisimmin pitkä Adele-postausten sarja. Olen viime päivinä upottanut itseni hänen kauniisti kantavaan ääneensä, kuunnellut hänen musiikkiaan joka välissä. Lontoon tyttö.

En vain voi olla hehkuttamatta tämän nuoren naisen lahjakkuutta. Valtavan upea artisti, jonka kohdalla ei tarvitse pelätä, kestääkö ääni, kantaako se korkeimmillekin sävelille. Hänen laulussaan on läsnä aivan uskomaton vaivattomuus, luonnollisuus. Jumalattaren ääni. Taidan olla hieman rakastunut.

The Holy Rosenbergs

Viikonloppuna koin elamani upeimman teatterielamyksen. The Holy Rosenbergs on Ryan Craigin naytelma, joka pureutuu lahi-idan kysymykseen, ihmisten eriaviin nakemyksiin, perhedynamiikkaan ja haluun tulla hyvaksytyksi.

Mieheni oli jo pitkaan haaveillut kaynnista National Theatressa, ja teatterikaynti oli minun syntymapaivalahjani hanelle. Sain kaksi viimeista lippua loppuunmyytyyn naytokseen. Onneksi. Mietin pitkaan sita, onko naytelma nakemisen arvoinen - se on saanut melko ristiriitaisia arvioita. Guardianilta ylistysta, The Telegraphilta varsin lattean vastaanoton. Mina olin taysin myyty. Mikaan aiemmin kokemani teatteriesitys ei ole liikuttanut minua talla tavoin.

Naytelma on erittain poliittinen kasitellessaan juutalaisperhetta, jonka jasenet kokevat Israelin sotatoimet palestiinalaisia vastaan monin eri tavoin: perheen vanhin poika on kuollut Israelin armeijan sotilaana pommittaessaan Gazan alueen "terroristeja", perheen tytar puolestaan tutkii israelilaissotilaiden tekemia sotarikoksia, vanhemmat koittavat luovia jossakin valimaastossa, nuorin poika ei vahempaa voisi koko Israelista valittaa. Taloudellisissa vaikeuksissa selviytymaan pyrkiva perhe kokoontuu vanhimman pojan hautajaisia edeltavana paivana saman katon alle. Naytelman tapahtumat sijoittuvat tahan yhteen iltaan. Jokaisen suru, turhautuminen, pelot ja ikava purkautuvat eri tavoin.

Naytelma pyorii National Theatren pienessa sivusalissa, Cottelsloessa, jossa on hyvin intiimi tunnelma. Nayttamo on pienen katsomon keskella, mika vaati nayttelijoilta paljon - he liikkuivat huomaamattomasti kuin tanssijat taatakseen jokaiselle yleisoriville monenlaisia nakokulmia nayttamolle. Tuntui kuin olisimme tirkistelleet aitojen ihmisten olohuoneeseen. Nayttelijat eivat varsinaisesti naytelleet meille katsojille, vaan toisilleen - kukaan ei kaantynyt puhuttelemaan yleisoa suoraan. Heidan keskinainen kemiansa oli jotakin uskomatonta, kouriintuntuvan realistista. Naki, etta he antoivat kaikkensa.

Keskiossa oleva juutalaisperhe oli lopulta kuin mika tahansa muu lontoolaisperhe, joka on surun ja vastakkaisten nakemysten repima. Tunnistettavissa todeksi. Nayttelijat soivat hedelmia ja illallista samalla kun puhuivat, joivat viskia, sytyttivat kynttiloita niin etta tulitikun katku haisi koko pienessa katsomassa, he itkivat, huusivat, kavivat toisiinsa kasiksi. Koko inhimillinen tunnekirjo tuli vasten kasvoja. Kynttilat lentelivat pitkin lattiaa ja tuoli rikkoontui, kun perheenisa heitti nuorimmaisensa rinnuksista pain lipastoa. Tunteet olivat tosia. Nayttelijat nayttivat todella elavan roolihahmonsa todeksi. Tunsin itseni etuoikeutetuksi saadessani seurata niin taidokasta tyota. Lavasteet, musiikki, dialogi, nayttelijat - kaikki palaset loksahtivat kohdalleen.

Unohdin itseni naytelman kuluessa taysin. Elin jannittaen, miten perheen kay. Samaistuin heidan tunteisiinsa. Kun perheen isa itki lopussa kyyristyneena olohuoneen lattialle, ja katsomon taytti yksinainen juutalaisrukous, mina itkin. Mieheni itki. Moni katsomossa itki. Olin ravisteltu koko kehoani myoten. Tallaista teatterin pitaisi olla. Sen pitaisi saada tuntemaan ja ajattelemaan. The Holy Rosenbergs todellakin sai.

Hautakivirunoutta

Saattaa kuulostaa omituiselta, mutta yksi asia, minka aina uuteen maahan matkatessani tahdon tehda, on vierailla paikallisella hautausmaalla. Mielestani hautausmaat paljastavat aina paljon paikallisesta kulttuurista.

Alankomaissa asuessani sudin fillarillani Belgian puolelle vain todetakseni, etta hautausmaat siella nayttivat melko samanlaisilta kuin pannukakkumaassa. Moni hauta oli vuorattu muovikukin, koristeltu vainajan kuvin. Lontoossa hautausmaa on lahempana kuin koskaan. Parvekkeeltamme on selva, kaunis nakyma kohti valtavaa kaupunkipuistoa - ja hautausmaata. Kyseisella hautuumaalla olen kavellyt lukemattomia kertoja, yhteensa varmasti kymmenia kilometreja. Taalla hautausmaissa on jotakin kutsuvaa. Ne pyytavat hidastamaan, istahtamaan penkeille, joita on ripoteltu sinne tanne. Niihin ei menna vain suremaan merkkipaivina, vaan niissa saatetaan istuskella kirja kadessa, verkkaisesti, muistellen.

Monena paivana on tarkoitukseni ollut kavella kyna ja vihko mukanani takapihamme hautausmaalle ja kirjoittaa ylos niita koskettavia sanoja, joita kiviin on kaiverrettu. Suomessa haudassa lukee yleensa vain nimi, syntymaaika ja kuolinaika. Ei mitaan muuta. Taalla hautakivissa lukee sydantarepivia kaipauksen sanoja. Muistolauseita. Mika voisi olla kauniimpaa?

Alla muutamia sanoja, jotka ovat saaneet minut pysahtymaan.

"In the garden of memory we
meet every day"

"Cherished Memories of
A wonderful Mother
and a devoted Nanna,
Always in our hearts"

"God takes
our loved ones
from home
but never
from our hearts"

"Love is a golden chain
which binds us till we meet again"

"Who ran to help us
When we fell
And would some
Pretty story tell
Or kiss the place
To make it well
Love always
And forever,
The Twins"

"It's a new dawn, It's a new day, It's a new life.."

"And I'm feeling good." Näin laulaa MUSE:n keulakuva, überlahjakas Matt Bellamy, biisissä Feeling good.

Vaalipettymys on nyt ryvetty pohjamutia myöten läpi.

Uusi päivä, uusi upea päivä on edessä. Aurinko seurana, kahvi vahvana mukissa, ruisleipää löytyy vielä pakkasesta - ja kaikki on kuin onkin hyvin. Vaalipettymyksen osoittaminen on etuoikeus, jota monissa maissa ei ole. Äänioikeus on oikeus, jota arvostaa vanhemmiten yhä enemmän. Suomalaiset ovat äänensä antaneet, demokratia on voittanut, kuten Hesarikin toitotti. Nämä vaalit aktivoivat ihmisiä. Sekä ennen että jälkeen uurnille astelun. Hyvä niin.

Hannele Huovin uusin runoteos Spa - Kylpyjä sai minut hymyilemään. Keho kantaa ilot ja surut, kosketusmuisti on uskomaton. Huovin runojen innoittamana en malta odottaa, että saan tulevana kesänä pulahtaa maidonlämpöiseen järveen. Antaa veden kannatella itseäni. Josko lopultakin oppisin kellumaan? Juoda olutta saunan lauteilla. Heittää vähän löylyksikin. Nuuhkia tuoreen leivän tuoksua ja pidellä helmoja alhaalla kesätuulen nostattaessa mekkoa Helsingin kaduilla.

Muutos kolkuttelee jo ovella. Laatikot saapuvat täytettäviksi. Raivaus alkaa. Jokainen päivä on pieni hyvästi elämälleni täällä. Samalla jokainen päivä on pieni varovainen tervehdys kotimaani suuntaan. Näemme pian.

Kansa on puhunut.

Olen sanaton.

"Perus"-etuliite ei enää koskaan tunnu samalta. Se muuttaa kaiken. Moni asia näyttäytyy eri valossa. Miten käy näille asioille Perus-Suomessa:

- perusturva
- perustulo
- perusoikeus
- perusvapaus
- perusvelvollisuus
- perushyvinvointi
- perusopetus
- perusarvot?

Perusmeininkiä luvassako? Mitä ikinä se tarkoittaakaan. Itse yritin tilata perusvalikoimasta jotakin muuta.

Muuttovasymys

Blogihiljaisuutta selittelen viime viikkojen tapahtumavyorylla ja kirjoitustulpalla.

Olen lukenut kaikkea kivaa (ja myos ei-niin-kivaa) koko ajan, mutten vain ole jaksanut kirjoittaa mistaan mitaan. Huolestuttavaa.

Talla hetkella on kaynnissa mahdoton muutosrummutus. Vaalimainoksia tyonnetaan kateen joka nurkalla. Kiinnostaa ja ei kiinnosta, samaan aikaan. Kaikki haluavat Obamaa matkien muutosta. Muutos on hyva. Kai. Oman elamani muutokset ovat todella konkreettisia ja vaativat tolkuttoman maaran sitkeytta, karsivallisyytta ja kasilihaksia (jotka kaikki alkavat olla vahissa).

Muutto on edessa. Uusi koti vain puuttuu. Aikaa kaksi paivaa loytaa se - tanaan tai huomenna. Sitten suuntaan takaisin Lontooseen -kotiin- pakkaamaan, sielta Saksaan haihin ja sielta muuttokuorman kanssa Suomeen (minne? kotia ei ole). Kaikki tama ja monta muuta seikkaa tapahtuvat neljan viikon sisalla. Paata huimaa niin, etta oksettaa.

Aanestamassa kuitenkin kavin. Sille pitaa aina loytaa aikaa. Jonkinlainen muutos on hyvasta. Toivon kuitenkin, ettei se ole aarioikeiston ja kovien arvojen siivittama. Mieheni sanoi eilen osuvasti, etta koko Suomi tuntuu talla hetkella perussuomalaiselta. Han hammasteli poliittisen ilmapiirin nopeaa kaantoliiketta tiukkaan oikeaan.

Maahanmuuttajan vaimona (itsekin kohta entisena toisen maan maahanmuuttajana) persulaisuus pelottaa. Aaripaat arveluttavat ylipaataan. Emmekohan kuitenkin viela toistaiseksi ole tervetulleita takaisin ollessamme jotakuinkin terveita, lapsettomia ja tyoikaisia eli veronmaksukykyisia. Ainakin rakkaan perheeni ja ihanien ystavieni intoilu muutostamme on lupaus lampimasta vastaanotosta. Siita olen kiitollinen.

Kirjoitushiljaisuus

"Heippa heippanen, toverit!", sanoo Alexandra Salmelan Finlandia-ehdokasteoksen yksi kertoja, Possu. (Tai ainakin jotakin vastaavaa.) Talla on hyva aloittaa. Keveasti.

Kirjoitus, ajatus ja puhe ovat katkeilleet viime paivina paahani syopyneen migreenin vuoksi. Kaikki alkoi lauantai-iltana, ja samalla tiella yha ollaan. Neljan paivan migreeni. Tekisi mieli vetaista itkupotkuraivarit. Mutten viitsi. Se oikeastaan vain pahentaisi tilannetta. Ja olen kirjastolla. Business as usual siis, vaikka puhe saattaakin olla hitaampaa kuin normaalisti. Ajatus samoin. Migreenilaakkeet ovat kuin tiejyra ja tekevat kaikesta tasapaksua. Jopa sarysta, jonka voi kuitenkin tuntea teroittelevan miekkojaan oikealla ohimollani.

Minun on jo monena paivana pitanyt kirjoittaa tanne Journalistin ohjeista, mainonnan eettisista ohjeista seka tiedottajien eettisista ohjeista. Vedan mutkat suoriksi ja paadyn vain toteamaan niista muutamia kiinnostavia seikkoja sen kummemmin yksityiskohtiin pureutumatta. Seka mainonnan etta tiedottajien eettisissa ohjeistuksissa korostetaan yhteiskunnalista vastuuta. Sita, kuinka nailla toimialoilla vaikutetaan ihmisiin, tai ainakin pyritaan vaikuttamaan ihmisiin, ja siksi myos alan toimijoiden on kannettava yhteiskunnallista vastuuta toiminnastaan.

No, ilmiselvaa on se, etta myos journalismilla vaikutetaan, pyritaan vaikuttamaan ja halutaan vaikuttaa ihmisiin. Journalistin ohjeista tallainen "yleinen hyva"/yhteiskunnallinen vastuu on kuitenkin poistettu jo vuonna 1992. Toki ohjeiden alkusoinnuissa yha lauleskellaan siita, kuinka journalisti on vastuussa lukijoilleen, kuulijoilleen ja nakijoilleen. Muttei se kai ihan sama asia ole. Jorma Mantyla kirjoittaa asiasta teoksessaan Journalistin etiikka.

Mielenkiintoisena pidan myos sita, etta Julkisen sanan neuvosto eli journalismin itsesaantelyelin on katsonut lapi sormien esimerkiksi iltapaivalehtien loopeissa huudettuja lapsiin kohdistuneiden vakivaltatekojen kuvauksia. Vapauttava paatos on tehty vuoden 2005 Journalistin ohjeiden perusteella. (Joskin ilokseni voin todeta, etta tana vuonna voimaan astuneet ohjeet ovat hieman tiukemmat parissa kohdassa. Ryhdikkaammat.)

Sananvapaus on toki keskeinen perusoikeus. Mutta iltapaivalehtien looppien lapsiin kohdistuvista vakivaltakuvauksista tekee varsin hammentavan esimerkin se pieni yksityiskohta, etta Mainonnan eettinen neuvosto antoi samaisesta kirjoittelusta langettavan paatoksen - tastakin casesta Mantyla antaa tarkan kuvauksen. Kannattaa tutustua.

Eli onko JSN hampaaton elin? Onko kenellakaan ajatuksia suuntaan tai toiseen talta osin? Sen langettavien paatosten maara on jatkuvasti Mantylan mukaan laskenut. Mihin pitaisi vetaa raja, jos kuvamanipulaatioistakin selviaa huomautuksetta? Tai paremminkin, mita tehda itsesaantelyelimella, joka ei saantele yhtaan/juuri mitaan?

Toisaalta aarimmaisen kiinnostavana ja ajastamme jotakin oleelista kertovana pidin myos sita Journalistin ohjeiden lisakohtaa, joka kieltaa niiden kayttamisen tuomioistuinten ratkaisupaatosten ohjenuorana. After all, JSN:n paatokset eivat ole tuomioistuinpaatoksia. Eivatka Journalistin ohjeet ole lainsaatajien tekemia lakeja. (Niiden tehtavanahan on juuri vahentaa tuomioistuinten rasittumista ja liian tiukaksi aityvaa lainsaadantoa!) Tallaista itsesaantelyohjeiden "vaarinkayttoa" vastaan Journalistin ohjeisiin tuli vuonna 2005 kohta, jossa maaritellaan niiden kayttotarkoitus - ja raastuvat eivat niihin kuulu.

Tyrmistys ja kauhistus

Brittiaakkosin jalleen liikenteessa. Pakko vain kirjoittaa pikaisesti pari sanaa. Sijainti kirjaston rakas lukusali. Suuntana asuntonaytto ja kahvittelu ihanan ystavan kanssa.

Heteroseksuaalisuuden ylivertaisuutta homoseksuaalisuuteen nahden korostava Ala alistu -kampanja onnistui typerryttamaan minut taysin. Ja kohusta paatellen myos monet muut. Kristillisen nuortenmedia Nuotan videolla esiintyy "Anni", biseksuaalisuudesta omien sanojensa mukaan parantunut tytto, joka nyt kokee palvelevansa Jumalaa oikein ja olevansa oikealla tiella - tulevaisuudessa siintaa avioliitto ja lapset poikakaverin kanssa. Anni toteaa, ettei ole pelkka "viikonloppu-uskoja". "Ma haaveilen et must tulee joku paiva psykologi", sanoo Anni, joka jatti vanhan elamansa taakseen ja ryhtyi seuraamaan Jeesusta.

"Jos joku murhaaja voi tehda parannuksen, niin miksei joku homoki", oli sitten se hakellyttava lausahdus, josta koko homma lopullisesti repesi kasista. Kannattaa katsoa koko videopatka. Ehkei Anni omaa valintaansa varsinaisesti edes tuputa muille, vaikka suostutteleekin "varovaisesti" puheellaan muita vastaavanlaiseen kaannokseen. Mutta murhaajavertaus (kylla, vertaus se mielestani on) on jo lahempana herjausta. Rinnastus. Negatiiviset konnotaatiot. Miksi nyt ikina haluaakaan sanojen synnyttamaa merkitysten vastaavuutta kutsua, on taysin absurdi ja poisselittamattomissa tiedotteilla ja kannanotoilla.

Nuotta antoi jo 23.3. tiedotteen, jossa vakuuttelee, ettei kampanjassa rinnasteta homoseksuaaleja murhaajiin. Nuotta antoi myos 24.3. tiedotteen, jossa toteaa pitaneensa vahemmiston vahemmiston puolia. Hetkinen? Vahemmiston vahemmisto? Ma en nyt oikein tajuu.

Sosiaalista "poikkeavuutta" on Olli Stalstromin mukaan perinteisesti maaritellyt kolme suurta sanktiosysteemia: uskonto, rikoslaki ja laaketiede. Stalstrom kirjoittaa vaitoskirjassaan seuraavasti: "On oltava jatkuvasti valppaana oppirakennelmien kangistumista ja byrokratisoitumista, autoritaarisia jarjestelmia seka syrjintaa, rasismia, antisemitismia, seksismia ja heteroseksismia vastaan, tunnistettava niiden uudet muodot seka ideologiassa etta kaytannossa seka torjuttava ne."

Homoseksuaalisuus on dekriminalisoitu Suomessa vuonna 1971.

Vatsalihakset kippuralla

Aamupäivän jumppa meinaa yhä tärisyttää käsiä.

Pitkästä aikaa hikoilin liikkuessa kuin saunassa. Ehkä se johtuu siitä, että olen nimenomaan vältellyt hikijumpparepimistä ja keskittynyt lähinnä pilatekseen ja joogaan. Jotka molemmat ovat kyllä omalla tavallaan tiukkoja lajeja, mutta myönnettäköön, molemmissa voi lusmuilla helpommin kuin armeijamaisessa rehkimisessä. Pilateksessa voi "unohtaa" jännittää korsettilihaksia. Joogassa voi puolestaan venyä vain siihen asti, että venytystä hädin tuskin tuntee. Hengityskuvioiden sössimisestä puhumattakaan.

Eipä siinä mitään. Hyvää se tekee. Liikunta kuin liikunta. Ja kaiken lisäksi tämänpäiväisen tehosetin ohjaaja oli kerrassaan valloittava tapaus. Kehui, vaikka ihmiset hädin tuskin jaksoivat vääntää punnerruksistaan kolmesenttisiä. Kehuilla kannustaminen toimii parhaiten. Eikö?

Lienen kuitenkin jonkinasteisessa sumussa vieläkin, sillä pesin äsken koneellisen pyykkiä ilman minkään valtakunnan pesuainetta. Eikun uudestaan pyörimään.. Nyt pitäisi sitten keskittyä tekijänoikeuslakiin, journalistin ohjeisiin, JSN:n päätöksiin eri vuosilta ja Yleisradiolakiin. Sinänsä kiinnostavia asioita kaikki. Kunhan saan tämän tärinäni kuriin. Ja pyykit turvallisesti kuivumaan.

Lily Allen - 22

The lovely Lily.

Tajusin juuri, etten ole postannut Lilyn musiikkia blogiini. Kömmähdys oli korjattava välittömästi.

Minulle Lily on Lontoo. Lontoon tyttö. Lontoon tyyli. Lontoon ääni. Lontoon kesä.

Hänen musiikkinsa soi, kun ajamme neljännellä kaistalla M3-moottoritiellä kaupunkia pakoon. Tai kun istumme piknikillä Hampstead Heathissä. Tai kun käväisemme pubikierroksella. Viime syksynä sain viimeinkin kuulla hänen esiintyvän livenä. Lily pomppi Wembleyn stadionilla (joka näkyy keittiön ikkunastamme) ison vauvavatsansa kanssa. Ihastuttavan räväkkä laulajatar. Lahjakas. Suorapuheinen. Aidon oloinen.

Lilystä toki tulee mieleen myös muita konnotaatioita. Sydäntä repi, kun luin hänen menettäneen syntymättömän lapsensa. Sen vauvan, joka hänen vatsassaan kölli Wembleyssäkin. Lily puhui aiemmasta keskenmenostaan todella avoimesti julkisuudessa. Hän on ilmoittanut aina halunneensa äidiksi. Nyt hän pyysi lehdistön jättämään hänet rauhaan.

Ja jos nyt jotakin hyvää näin ikävästä asiasta on sanottavana, niin on todettava se, että brittimedia jätti kuin jättikin Lilyn rauhaan keskenmenon jälkeen. Yhtäkään paparazzi-kuvaa tai suurta riepotusta en ole nähnyt. Mikä on sinänsä yllättävää. Britannian keltainen lehdistö kun on tunnettu hyeenamaisuudestaan. Onko roskalehdistölläkin omatunto? Ovatko jotkin asiat sittenkin pyhiä?

Parempi tietysti näin. Toivon, että Lily vielä jonakin päivänä saa elää haaveensa todeksi. Sitä samaa toivon meille kaikille.

Iloista viikonloppua! x

Homoilta

Paljon keskustelua herättänyt Homoilta nappasi vuoden 2010 journalistisen teon palkinnon. Onnea Homoilta!

Etäältä illan jatkotapahtumia seuranneena koin kirkostaeroamisaallon todella mielenkiintoisena. En oikein tiennyt, mitä siitä ajatella.

Ensiksi on tehtävä pari asiaa selväksi. Olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei valtiolla saati kirkolla ole mitään oikeutta sanella ihmisille seksuaalisten suuntautumisten paremmuusjärjestystä. Olen myös sitä mieltä, että kirkosta saa erota ihan mistä syystä tahansa. Sekään ei kuulu minulle eikä kenellekään muulle. Suhtaudun erittäin skeptisesti kirkon ja valtion liittoon. Ja mitä tulee Räsäsen Päiviin. Niin. Olen niin kovin monessa asiassa hänen kanssaan niin kovin eri mieltä, ettei tosikaan. Eikä hänen puolueensa arvomaailma istu omaan arvomaailmaani monessakaan kohtaa, ei ole minun puolueeni ei. Mutta demokratiassahan saa olla eri mieltä.. Ja niin edelleen.

Näistä kaikista premisseistä huolimatta kummastelin sitä, että ainakin mediassa kirkostaeroamisaalto johdettiin monessa yhteydessä tapahtuneeksi Päivin kommenttejen innoittamana. Kyllähän hän laukoikin aivan käsittämättömiä kommentteja. Mutta. Se suuri mutta - eihän Päivi hyvänen jestas sentään edusta kirkkoa yhtään sen enempää kuin minäkään. Tai kuka muu tahansa kirkon "rivijäsen" hyvänsä. Päivi on poliitikko. Ei pappi. Päivi on lääkäri, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Ja kansanedustaja.

Jos Päivin kommentteja haluaa vastustaa, niin kannattaa jättää äänestämättä kristillisdemokraatteja. Ja suurin osa suomalaisista (anteeksi nyt vaan!) tekee juuri näin. Ei ole kristillisdemareiden suosio ollut päätähuimaavaa, vaikka suurin osa suomalaisista kuuluukin kirkkoon. Eli mitä tekemistä Päivillä on kirkon kanssa? Eipä juuri mitään, jos minulta kysytään. Päivin usko ei ole yhtään sen oikeampaa kuin jonkun muun usko. You know?

Ja kuten sanottu, syy eroon on jokaisen oma asia. Silti ihmettelin sitä, miksi joku eroaisi kirkosta Päivi-lääkäri-kansanedustajan takia. Mutta ihan miten vaan. Jokainen tehköön ihan mitä haluaa. Olisi silti kurjaa, jos kirkkoon jäisivät Päivin kommenttien takia vain ne kaikkein puritaaneimmat ja konservatiivisimmat äänet. Kirkon moniäänisyys kuihtuisi näin kokoon. Eikö kirkko kuulukaan kaikille? Ehkä vielä jonakin päivänä..

Edith Piaf - Sous le ciel de Paris

Maailman ihanin Edith Piaf. Hänen musiikkinsa synnyttää pelkkiä hyviä ja kauniita muistoja. Keväinen Pariisi. Piknik keskellä kaupunkia mieheni kanssa. Mansikoita. Shamppanjaa. Eiffelin torni. Ranskalainen punaviini. Kesähäämme. Häävalssimme. Häämatkamme Ranskan viinialueilla. Huipennus upeaan Pariisiin. Kävely hautausmaalla - Edithin haudalla hiljentyminen. Aurinko. Ilo. Kaiho. Kauneus.

Lukuisat illat kotona tanssien Edithin tahdissa. Olohuoneen tavaroita väistellen. Illat parvekkeella viiniä juoden, vilttiin kääriytyen. Lontoon puistot. Vapaana kuljeksivat peurat. Kevät.

Se on kohta täällä.

"Tulkinnan ongelmat"

Eilen kirjoitin käteni kipeäksi. Tenttisali oli puoliksi tyhjillään. Tai puoliksi täysi. Miten vain sen tahtookin nähdä.

Tiedättehän tilanteen, jossa on mahdotonta vastata oikein, koska ei ymmärrä kysymystä? Näin käy erittäin usein esimerkiksi silloin, kun joku kysyy vieraskielistä sanaa, jota on oikeastaan mahdoton kääntää erillään lausekokonaisuudesta. Sana saa merkityksensä vasta osan kokonaisuutena. Semiotiikka on siis alisteista semantiikalle, jos Paul Ricoeuriin on uskominen.

Joka tapauksessa. Tenttikuoren avattuani silmieni edessä komeili neljä kysymystä. Olin lukenut kolme kirjaa. Yksi kysymys kustakin kirjasta. Ja sitten sellainen kysymys. Eli kysymys, josta en ymmärtänyt, millaista vastausta sillä haetaan. Oikeastaan kyseessä ei ollut edes kysymys, vaan eräänlainen väitelause. Ikään kuin jo valmis vastaus johonkin kysymykseen. Minkä kirjan pohjalta asiaa pitäisi miettiä? Mietin, mitä hemmettiä tällä kysymyksellä oikein haetaan?

Tenteissähän tällainen asettelu nimenomaan korostuu. Olet onnistunut tentissä, jos olet ymmärtänyt kysymyksen ja vastannut siihen oikein. Yksiselitteistä. On toki laajoja kysymyksiä, soveltavia kysymyksiä, monenlaisia kysymyksiä. Silti usein herää ajatus siitä, mikä asiassa on keskeistä. Mikä teoria on kyseessä.

Tämä hämärä tenttikysymys oli suorastaan nerokas. Ymmärrän sen oikeastaan vasta nyt. Kysymys koski tulkinnan ongelmallisuutta. Olin tankannut tenttiä varten hermeneutiikkaa käsitteleviä teoksia. Kysymys oli siis jo itsessään vihje! Sillä viitattiin selkeästi tilanteeseen, johon ajaudutaan, kun ei suorilta voi ymmärtää, mistä on kyse. Dialogiin (itsen ja tekstin kanssa!) tulee katkos. Kun ei ymmärrä, mistä on kyse, on Gadamerin mukaan alettava pohtia sitä, mihin kysymykseen väiteluase itsessään on vastaus. Kaikki ajattelu on hänen mukaansa pohjimmiltaan dialogista, palautettavissa kysymiseen ja vastaamiseen. Myös tekstin on annettava esittää kysymyksiä tulkitsijalleen, ei vain toisin päin.

Kompastuin tähän kysymykseen. Brilliant. Jotenkaan se ei silti haittaa, sillä koen nyt viimein ymmärtäneeni, mitä ihmettä sillä hermeneutiikalla oikein tarkoitetaankaan. Tai ainakin sen, että tulkinta on jatkuvaa kysymysten ja vastausten tanssia.

Retoriikkaa

Häpeillen myönnän, että luin Aristoteleen Retoriikan vasta nyt. Miten on mahdollista valmistua yhteiskuntatieteilijäksi ja opiskella vuositolkulla kirjallisuutta lukematta tätä teosta? Niin paljon klassikkoja on lukematta, etten kehtaa tunnustaakaan. Yksi kerrallaan ne on selätettävä. Okei, sentään Runousopin olen minäkin lukenut. (Huh.)

Toisaalta, ne Aristoteleen kaikkein populaareimmat ajatukset vaikkapa puheen vakuuttavuuden syistä - ethos, pathos, logos - ovat toki tuttuja toissijaisista lähteistä. Eikä Retoriikka nyt ehkä ole maailman keveintä ja mielenkiintoisinta luettavaa. Ainakaan minun mielestäni. (Anteeksipyyntöni kaikille filosofeille!)

Se on paikoin hirveän tylsä. Pitkäsanainen. Vanhanaikainen (mikä on annettava anteeksi, onhan se kirjoitettu pitkälti ennen Jessen syntymää). Ja elitistinen (jäbä oli aikansa yleisnero ja taisi tietää sen itsekin). Naisten ja orjien asemaan en edes jaksa puuttua. Näillä eväillä siis lähdetään liikkeelle. Länsimaisen ajattelun kulmakiviä ei saisi tuomita suorilta nykyisestä maailmankuvastaan käsin, vaikka siihen helposti ratkeaakin. Sillä vielä nytkin monet Aristoteleen esittämät asiat - esimerkiksi luonnekuvaukset - tuntuvat keittiöpsykologisilta itsestäänselvyyksiltä. Moni erinomaisilta huomioilta. Kyllä se jotain tiesi.

Jos jotakuta kiinnostaa Retoriikan tiivis esittely, niin kannattaa lukea Juha Sihvolan erinomainen artikkeli Aristoteleen retoriikasta. Siinä teos asettuu kontekstiinsa ja teoksessa esitettyjä näkemyksiä verrataan Platonin ja Sokrateen ajatuksiin.

Retoriikasta löytyy paljon kaikuja, jotka ovat tuttuja ah-myös-niin-paljon-länsimaiseen-maailmankuvaamme-vaikuttaneesta kristinuskosta. (Joka tietysti on pöllinyt näitä ajatuksia itselleen. Tai voidaan toki puhua myös intertekstuaalisuudesta.) Vai mitä mieltä olette seuraavasta Aristoteleen teoksesta summanmutikassa nappaamastani lainauksesta:

"Pidämme myös niistä, jotka eivät muistele pahoja eivätkä helli kärsimiään vääryyksiä vaan ovat valmiita sopimaan (kristillinen toisen posken kääntäminen ja anteeksianto), sillä millaisia otaksumme ihmisten olevan toisille, samanlaisia uskomme näiden olevan itseämme kohtaan (kristinuskon nyrkkisääntö lähimmäisenrakkaudesta)."

Eipä sillä - kaikkihan tässä maailmassa on jo kertaalleen sanottu ja ajateltu. Siksi tämäkin säälittävä blogitekstikyhäelmä on hyvä päättää lainaukseen Aristoteleeltä:

"Kieli, jossa ei ole yhdistäviä sanoja, sopii puheen loppuun, sillä nythän on kyse loppusanoista, ei varsinaisesta puheesta: 'Olen puhunut, olette kuulleet, tunnette tosiasiat, tehkää ratkaisunne.'"

Piste.

ADELE - 'Make You Feel My Love'

Mieletön biisi. Klassikko. Ja mieletön nuori artisti, Adele, jonka lahjakkuutta olen täällä aiemminkin hehkuttanut.

On ihan kamala koti-ikävä, siksi näin nyyhkyisä kipale tällä kertaa. Omistan päivän biisin ihanalle aviomiehelleni. Love you loads, honey.

Nyt riennän lämmittämään mustaherukkamehua ja nitistän flunssani tahdonvoimalla sekä mehuterapialla.

Enjoy!

Arkirulettia

Muutamien viime päivien aikana on ollut lievästi sanoen vähän vastatuulta. Tai tullut lunta tupaan (todellisuudessa rehellistä loskapaskaa suorastaan). Mennyt kelkka alamäkeen (oikeastaan kelkka törmäsi kivivallliin ja lensi turbovoltin). Esiintynyt mutkia matkalla (ja putosin kyydistä). Ei ole putki kutsunut, sinnekään ei siis ole voinut mennä.

Tiedättehän, kun tällaisten arkielämän pienempien ja suurempien kiemuroiden edessä sortuu vieläkin (kolmekymppisenä!) leikittelemään mielikuvituksellaan tyyliin "jos tää ja tää menee niin, niin sit sitä tai tätä tapahtuu"? (Vai eikö kukaan muu koskaan pelaa tätä lapsuuden mielikuvitusleikkiä? Siis oikeastiko? Pitääkö tästäkin kasvaa ulos?) Selvennän asiaa esimerkillä.

Lapsena saatoin ajatella, että jos pidätän hengitystä veden alla -sanotaan nyt vaikka 30 sekuntia- (äiti saattaa lukea blogiani), niin sitten se joku poika josta tykkäsin, kanssa tykkäisi minusta. Tai että saisin sitten uuden My Little Ponyn synttärilahjaksi. Ja niin edelleen.

Rings a bell, anyone?

Joka tapauksessa. Kun oikein tuntuu siltä, että näkymättömältä kädeltä tulee turpaan, alan leikkiä mielikuvitusleikkejä. Vieläkin! (Onko tämä normaalia?) Enkä siis tokikaan oleta niillä olevan minkäänlaista todellisuuspohjaa. Ei huolta. Kunhan vain pelailen. Testailen hypoteeseja, joiden tiedän olevan silkkaa huuhaata.

Oli kuitenkin pakko heti kirjoittaa tänne, sillä raaputin äsken ässäarvan, joka on kulkenut mukanani Suomesta Britanniaan ja jälleen Suomeen. (Long story.) Ja tunnustettakoon, että leikittelin ajatuksella "jos tää arpa nyt voittaa, niin kaikki menee varmasti ihan hyvin".

Seitsemän euroa rikkaampana olen ihan tajuttoman helpottunut nainen. Ihan vaan varmuuden ja huvin vuoksi (en jaksa säälitellä itseäni loputtomiin, on aika lopettaa vinkuminen ja ryhdistäytyä). Josko se tästä taas lähtisi nousuun. Arkielämä siis.

Huomenna noudan palkintoni.

Cheryl Cole - The Flood

Kaipa se on viimein julkaistava myos paikallisen popin prinsessan video taalla blogissa. Juustoisuuden uhallakin. Ladies and gentlemen - nation's sweetheart, Cheryl Cole.

Cheryl on valtavan herttainen pohjoisenglantilaisine aksentteineen. Kun hanen kuulee puhuvan, ei voi olla hymyilematta. (Han puhuu itsestaan monikossa "me teimme, me kavimme, me olemme", omalle murteelleen uskollisena.) Ja tietenkin -isn't it obvious?- Cheryl on myos kuvankaunis. X-Factorin tuomari. Lorealin mainoskasvo. Petetty (by love rat Ashley Cole). Eronnut. Melkein malarian tappama. Taistelija. Selviytyja. Rakastettu. Ihailtu. Varmaan myos kadehdittu. Britannian oma naapurintytto.

Cherylista ei oikein voi olla pitamatta. Ainakaan mina en voi.

Home sweet home.

Sekä suomeksi että englanniksi. Kotona jälleen. Ihanaa kaivaa vaatteet vaatekaapista, ei matkalaukun myttykasasta. Ihana olla täällä keväässä. Tuuli on kylmä, mutta narsissit kukkivat jo. Lumimaasta tultuani tämä tuntuu uskomattomalta. Kuin etelään olisi lähtenyt.

Ja sitten. Home. Niin, se vanha ystävämme. Tällä hetkellä kylppärissämme ahkeroi varsin ystävällinen remonttimies. Mutta hän on saanut vuokranantajaltamme tiukat ohjeet, mitä tehdä ja mitä jättää tekemättä. Käytännössä siis 60-luvulta olevia silkinohuita ikkunoitamme ei esimerkiksi vaihdeta, vaikka ne ovat niin ruosteiset ja vänkyrät (metallikehyksineen!), ettei niitä oikein meinaa saada suljettua. Veto on aikamoinen. "Remontissa" nämä kehykset nyt sitten saavat jälleen kerran uuden maalikerroksen. Aivan jäätävä meininki. Katsotaan, kuinka hyvin ikkunat sulkeutuvat tämän jälkeen.

Hometta kuitenkin kasvaa kylpyhuoneemme katossa. Se on sieltä vähän levinnyt jo keittiön puolellekin (kuinka yllättävää...). Ja astmaatikkona voin vain tuumata, ettei se nyt ihan kamalan hyvää keuhkoilleni tee. Remontoija oli sitä mieltä, että katto pitäisi avata, kuivata ja korjata. Häntä en siis syytä tästä "pintaremontista". Vuokranantajamme nyt vaan on niin tajuttoman pihi, ettei hän viitsi moisiin taloudellisiin ponnistuksiin ryhtyä ja korjauttaa asiaa. Maalia vaan niskaan. Näillä mennään. Deja vu! Tällaista tämä on. Vuokralaisen oikeudet ovat aivan mitättömät. Minkäs teet. Voimme joko tyytyä tähän tai muuttaa pois.

Harkitsemme kumpaakin vaihtoehtoa.

Gregor Samsa

Aamulla herätessä olo oli kuin kyseisellä kauppamatkustajalla. Minäkin heräsin levottomista unistani. Ja kenties olen jopa muuttunut syöpäläiseksi. On pöllämystynyt olo. Mikä maa? Mikä kaupunki? Mikä kaupunginosa? Matkalaukkuelämä on suhteellisen raskasta. (Etenkin syöpäläiselle.)

Siksi ehkä tunnen suurta sympatiaa Kafkan tunnetuinta henkilöhahmoa kohtaan. Kauppamatkustajaksi tunnen minäkin oloni. Pitäisi jaksaa myydä jotakin koko ajan. Myydä validia elämäntarinaa. Myydä osaamistaan. Kokemustaan. Koulutustaustaansa. Kielitaitoaan. Ajatuksiaan. Mielipiteitään. Kaupankäynti ei lopu koskaan.

Onneksi joskus törmää myös muihin jatkuvaan vaihtokauppaan kyllästyneisiin lajitovereihinsa, jotka toisinaan aavistelevat, että ne kaikkein julkeimmat menestystarinat ovat silkkaa sumutusta. Kulissien takana horjumme me kaikki. Syöpäläisiä koko poppoo. Järsimme niitä palikoita, jotka eteemme osuvat.

Tulipa tästä nyt kryptinen postaus. Ilman mitään järkevää sisältöä. Vaikenen ja nielaisen perjantain vatsaani.

Hyvää viikonloppua!

Kyllä Samuel Beckett tietää:

"Ever tried. Ever failed. No matter. Try again. Fail again. Fail better."

- Samuel Beckett-

Sinkoilevat viestit

Olen kahlannut muutamia viestintään ja journalismiin liittyviä tietokirjoja läpi ja päähäni on viimeinkin lopullisesti iskostunut se, kuinka mikään viestintä ei ole arvovapaata (kielikompurointi! pahoitteluni!).

Esa Väliverrosen toimittama Journalismi murroksessa pureutuu muun muassa näihin kysymyksiin. Toisaalta asia on niin itsestään selvä, ettei sitä tule arjessa pohdittua. Ja juuri arjen itsestäänselvyyksiä pitäisi kirjan mukaan pohtia, sillä ne ovat päässeet hegemoniseen asemaan, vaikkeivät ne aina olekaan kaikilta osin oikeutettuja.

Hyvänä huomiona pidän sitä, että uutisetkin ovat rakennettuja tarinoita. Uutistarinoita. Ne on tehty jostakin näkökulmasta, jokin yleisö mielessä, objektiivisuuden ja faktakeskeisyyden viittaan piiloutuen. Myös Juha Herkmanin teoksessa Audiovisuaalinen mediakulttuuri käsitellään asiaa, jos joku siitä innostuu. Uutistenlukija istuu uutisstudiossa auktoriteetilleen ominaisella tavalla pukeutuneena (puku/jakku/kauluspaita), häntä kuvataan edestäpäin, eikä hän näennäisesti edusta mitään kantaa, vaan raportoi vain "faktoja". Nämä faktat ovat kuitenkin jo poimintoja maailmasta, jossa jatkuvasti sattuu ja tapahtuu. Jo niiden esittämistapa on osa niiden tulkintaa. Niiden vastaanotosta puhumattakaan.

Ja padam! Haastateltuja asiantuntijoita ei koskaan kuvata suoraan. (Tästäkin keskustellaan Audiovisuaalinen mediakulttuuri -teoksessa.) Näinkin pienellä visuaalisella huomiolla viestin tulkitsijaa ohjataan havainnoimaan se, että kyseessä on jonkun ihmisen mielipide. Hän ei saa naamaansa suoraan ruutuun, vaan viistosti. Näin luodaan myös käsitys keskustelusta haastattelijan ja haastateltavan välille. Ja haastattelijalla on viimeinen sana. Hän voi "tulkita", "tiivistää", "kerrata", "vääristää" sitä, mitä haastateltava on sanonut. Joskus kysymykset ovat niin pöyristyttävän ja röyhkeän johdattelevia, ettei tosikaan. Haastateltavalle annetaan ikään kuin jo valmiiksi se kehikko, jonka mukaista vastausta odotetaan. Ja tarinan lopuksi uutistenlukija toivottaa sitten hyvää illan jatkoa, aivan kuten Nukkumatti toivottaa hyvää yötä.

Ja uutistarinoista pomppaan ajankohtaistarinoihin. Katsoiko kukaan eilisiltana Inhimillistä tekijää? Jos katsoi, niin mitä ajattelitte esitetyistä kysymyksistä? Eilisillan ohjelmassa haastattelija kysyi yhdeltä haastateltavista jotakin seuraavaa (referoin nyt muistin varassa, joten sanatarkka lainaus tämä ei ole): "Uskotko, että vangit tulkitsevat tätä näytelmää eri tavalla kuin muut ihmiset?" Siis mitä ihmettä!

Kysymyksen taustaoletuksena tuntui olevan, että kaikki "vangit" ovat jotakin muuta kuin "muut ihmiset". Ikään kuin he eivät kuuluisi "ihmisten luokkaan", vaan kategoriaan "muut" (eläimet, kasvit, tavarat). Tällaisia lapsuksia toki vilahtelee erilaisissa yhteyksissä jatkuvasti, enkä jaksa uskoa, että ne aina olisivat tiedostettuja jakoja "meihin" ja "muihin".

Kaikki tekevät jonkinlaisia jakoja ja yleistyksiä. Ja varmasti on minultakin lipsahdellut ja lipsahtelee jatkossakin jos minkäkinlaisia sammakoita ilmoille. Kielenkäyttö on vallankäyttöä. Hegemoniat horjumaan!

.: Ellie Goulding 'Starry Eyed' :.

Paivan biisina Ellien Starry Eyed. Olin aikeissa jakaa taalla Florence+The Machinen kipaleen Drumming Song, mutta sita ei voinutkaan yllattaen pistaa suoraan levitykseen Bloggerissa. (Kumma juttu, FB:ssa olen kyseista biisia jo levitellytkin. Linkin takaa pitaisi loytya kuitenkin.)

Laskeudun siis jo taalla aiemminkin hehkuttamani Ellie Gouldingin savelin tahan iltapaivaan.
"Everybody is starry eyed!"

Median rituaalit

Brittikoneella jalleen, peruspahoittelut lempiaakkosteni puuttumisesta.

Innostuin valtavasti taannoin lukemastani teoksesta Median rituaalit. Johdatus media-antropologiaan. Johanna Sumiala kasittelee siina median rituaaleja, medioitumista ja medialisaatiota todella yleistajuisesti, mutta silti samalla pintaa syvemmalta.

En ole juurikaan aiemmin pohtinut mediaa kuvitteellisen yhteisollisyyden nakokulmasta. Sumialan kirjasta on tiivistettavissa vaite siita, etta media antaa nykyihmiselle tunteen johonkin kuulumisesta, yhteisyydesta ja yhteisollisyydesta. Median rituaalit eivat ole vain viattomia mediavalitteisia esityksia, vaan nimenomaan median voimakkaasti muokkaamia ilmioita.

Kun ajattelee esimerkiksi kansallistunnetta, paasee tama vaite oikeuksiinsa - "me suomalaiset sita ja tata", "ulkomaiset yritykset sita ja tata" - yhteisollisyytta luodaan, ja siihen uskominen on jopa tarkeaa, jos/kun tunnetta yhteenkuuluvuudesta pitaa yhteisollisen elaman perustuksena. Meidan on aina erotuttava joistakin muista. Jo puhuminen ja asioiden esittaminen tietylla tavalla on valintojen tekemista, tiettyjen asioiden esiinnostamista, toisten poissulkemista. Median avulla meilla on kasitys siita, etta me suomalaiset, (joista suurinta osaa emme koskaan pysty fyysisesti kohtaamaan) luomme jossakin maarin yhtenaisen joukon. Kansan.

Asiasta tulee kuitenkin hieman mutkikkaampi, kun todetaan etta media saa ihmiset uskomaan tallaiseen "yhteisollisyyden ytimeen" ja sen omaan kykyyn paasta sinne. Ytimeen uskominen on siis yhteisoelaman kannalta valttamatonta, vaikkei tallaista ydinta todennakoisesti ole "oikeasti" olemassakaan. Sumialan huomautus siita, etta media uskottelee silla itsellaan olevan automaattisen paasyn taman "ytimen" luo, on kiinnostava. Media on siis todellisuutemme tulkki, joka seka yllapitaa etta luo kuvitteellista yhteisollisyytta. Ja media uskottelee olevansa yhteiskunnassa se tarkein valine, jonka avulla tama yhteisollisyyden ydin voidaan sellaisenaan saavuttaa.

Hochinteressant. Ainakin minun mielestani.
Ja nyt syomaan!

Lihaton tammikuu vol. 3

Tammikuu jo takana, helmikuu aluillaan.

Lihaton tammikuuni lipsui lihalliseksi kahtena päivänä (anoppilassa ja ystäväni luona - voi sitä syyllisyyden määrää!), mutta muilta osin pyrin tiukkaan kurinalaisuuteen ja välttelin iltapalan leikkeletarjontaa ja jauhelihalasagnea parhaan taitoni mukaan.

Blogihiljaisuutta selittelen puolestaan tietokirjavuorella, jonka alle tällä kertaa olen meinannut musertua, ja minulle poikeuksellisen aktiivisella sosiaalisella elämällä (olen nähnyt useampia ihmisiä parin viikon aikana, kuin koko joulukuussa).

Ajattelin koota lihattoman tammikuuni keskeisimmät opit lyhyeksi asennevaihteluitani karkeasti kuvaavaksi listaksi. Täältä pesee:

- Ensin ei tunnu missään, ylimielisyys: "Täähän on ihan sairaan helppoo!" -asenne
- Suunnitelmallisuus on huipussaan: "Käyn kaupassa vain kerran viikossa ja luen kauppalistaani kuin Raamattua" -asenne
- Salakavala laiskuus yllättää: "Eiksnyt vois vaan tehdä jotain kanakastiketta tähän kamalaan nälkään? / Mä en jaksa kuoria enää yhtään juuresta" -asenteet
- Taitekohta ja päättäväisyys: "Mähän en retkahda." -asenne
- Uusi nousu: "Kasvisravintolat ja intialainen kasvisruoka ovat parasta, mitä tiedän" -asenne
- Arkisuus ja luonnollisuus: "Siis onko tätä enää viikko jäljellä?" -asenne

Epilogi:

Nyt astelen takaisin turvalliseen sekasyöjän maailmaan. Tai sitten en. Jotakin muuttui näinkin lyhyessä ajassa. Aloin pohtia lihansyöntiä yhä enemmän ekologisen kuormituksen kannalta. Ja kasvisruokailu alkoi näyttäytyä hyvänä ekotekona. (Taputtaa itseään selkään, heh. Kuukauden jälkeen. Vielä suurempi heh.)

Joka tapauksessa. Nyt on lähes syyllinen olo, kun jääkaapissa odottavat broilerin rintafileet keltaisessa marinadissaan. Jos nyt ei lopullista muutosta, niin ainakin jonkinlaisen ravistelun tämä kokeilu sai aikaan. Liha ei vaikutakaan enää niin itsestäänselvältä vaihtoehdolta ruokapöydässä. Ja luulenpa, että lihan kokonaiskulutukseni laskee entisestään.

Niin. Mutta kalasta en luovu vieläkään.

Starter for Ten.

Brittiaakkosin mennaan taas, pahoitteluni. Sijainti talla hetkella Etela-Saksa.

Joka tapauksessa, patistan paraikaa miestani lukemaan hanelle joululahjaksi ostamani Christos Tsiolkasin teoksen The Slap, jotta saan sen itselleni. (Saalittavaa.) Olen taas kirjaorpouden kynnyksella luettuani juuri ennatysajassa David Nichollsin esikoisteoksen Starter for Ten. Rakastuin jo tulenpalavasti hanen teokseensa One Day ja tama viimeisin lukukokemus vain vahvisti kyseista tunnetta. (Minun on luettava hanen tuotantonsa lapi.) Jossakin vaiheessa viimein tajusin myos sen, ettei Nicholls todellakaan ole mikaan uusi tuttavuus. Ihailin jo hanen kynanjalkeaan tv-sarjassa Cold Feet eli Rimakauhua ja rakkautta. Muistattehan? Rachel ja Adam? Suhdesotkuja ja brittikomiikka parhaimmillaan. Yksi parhaista tv-sarjoista ikina. Jota myos Nicholls kasikirjoitti.

Starter for Ten sijoittuu 1980-luvun Britanniaan ja kuvaa yliopisto-opintonsa juuri aloittaneen Brianin kamppailuja oman itsensa, aknen ujostuttaman ulkonakonsa, tyttojen, seksin, alkoholin ja ystaviensa ristipaineessa. Brian on aivan taivaallisen lahjakkaasti kuvattu henkilohahmo, josta seka pitaa (awww, kuinka ihana, itseaan etsiva joskin hieman nasaviisas pojankloppi!) etta joka arsyttaa aivan suunnattomasti (jumalauta, kuinka itsekeskeinen tama japikka on!).

Jotakin kovin osuvaa nuoruudesta on tallentunut Starter for Tenin sivujen valiin. Brian kuvittelee olevansa koko hanta ymparoivan maailman - aitinsa, opettajiensa, ystaviensa- elaman keskipiste. Tama omaan napaan tuijottaminen on jossakin maarin niin kovin tuttua omasta nuoruudesta ja samalla niin kovin arsyttavaa, etta Brianin toivoo samanaikaisesti seka toteuttavan kaikki eparealistisimmatkin unelmansa etta kompastuvansa nenilleen ja saavan turpiinsa. Samalla Starter for Ten on -One Dayn tavoin- loistava tutkielma brittilaisesta luokkayhteiskunnasta.

Brian, tyolaisperheesta lahtoisin oleva isaton poika, kokee oikeudekseen mentoroida ystavaansa Spenceria, jota eivat Brianin porvarilliseen elamantapaan ohjastavat neuvot paljon kiinnosta. Ja sitten samalla - Brian on seka olevinaan ylpea juuristaan etta kuitenkin hapeaa taustaansa. To Kill a Mockingbirdia koskevia analyyseja lukiessani tormasin jo tahan ilmioon; yksilosta tulee jollakin tapaa hyvaksyttavampi, jos han edes pyrkii tavoittelemaan hallitsevan sosiaaliluokan arvoja. Tama tuntuu patevan myos Brianiin. Han haluaa kaikin mahdollisin tavoin voittaa porvarillisen Alicen huomion ja sydamen, vaikka se tarkoittaisikin hanen koko stipendinsa tuhlaamista ravintolaillallisiin ja kahvitteluihin. Alice puolestaan ei voi omasta ylhaisyydestaan kasin edes nahda, kuinka Brian painiskelee taloudellisesti voidakseen tarjota talle wanna-be prinsessalle yhden hikisen cappuccinon.

Naiden kahden teoksen perusteella (Rimakauhua ja rakkautta -sarjan kasikirjoitusrupeamaa unohtamatta!) Nicholls kirii tamanhetkisten suosikkikirjailijoideni karkiviisikkoon. Erinomaista, monella eri tasolla puhuttelevaa ja samalla tolkuttoman hauskaa luettavaa. Just brilliant.

ADELE - Rolling In The Deep

Beautiful song, beautiful voice, beautiful girl.

19-vuotiaana Adele kaappasi Brit Awardsin esikoislevyllaan 19. 21 on hanen toinen levynsa, 21-vuotiaan Adelen tuotantoa. Minulle uusi, ihastuttava musiikillinen tuttavuus. Nain hanen esiintyvan eilen livena myohaisillan talk show'ssa ja olin tipahtaa sohvalta. Tata artistia olisi upea paasta kuulemaan keikalle.

Britannia on tarjonnut lukuisia upeita musiikkielamyksia naiden parin vuoden aikana. Monta upeaa naisartistia. Adelen ohella toki usual suspects Amy Winehouse, Duffy, Paloma Faith. Tietysti myos Lily Allen ja Ellie Goulding. Unohtamatta viime vuoden Brit Awards-tahtea Florence and the Machinen punakutrista keulahahmoa. Ja kai se popin prinsessa, Cheryl Colekin, on mainittava. (Olen myos varma, etta unohdan nyt tassa mainita puolet naista levyhyllyni suhteellisen tuoreista valtaajista.)

Enjoy!

Lihaton tammikuu Vol. 2

Nyt se on virallista. Olen paatunut lihansyöjä.

Näin viime yönä unta lihakeitosta.

Miten se on mahdollista? En ymmärrä. Unessani vierailin ystäväni luona. Hän asetti lautasellisen suorastaan jumalaisia aromeja vapauttavaa lihakeittoa naamani eteen. Aloin ensin sopertaa, että "koitan olla tälleen kato syömättä lihaa tässä näin koko tän tammikuun..", kunnes sorruin. (Needless to say, mieheni on tosielämässä sortunut jo aikaa sitten. Viimeksi hän söi lähipubissamme burgerin, kun minä imeskelin ranskalaisia, joita olin uittanut majoneesissa.)

Tunsin aivan silmitöntä syyllisyyttä lapioidessani keittoa suuhuni. Mutta voi veljet, kun se oli hyvää. Sitten heräsin. Vielä herätessänikin ajattelin kuinka olen nyt rikkonut itselleni tekemäni lupauksen lihattomasta tammikuusta. Teki melkein mieli alkaa vääntää itkua. Kunnes tajusin, että kyseessä oli kuin olikin vain uni. Kenties varoittava uni?

I need to up the ante. Ei enää kumisia perunoita ja pelkkiä uunivihanneksia. Nyt lähtee paneer-juustocurryt valmistukseen! Jossakin vaiheessa repsahdin vain tälle perunalinjalle. Heti se kostautui. Onko kellään hyviä ja helppoja kasvisruokareseptejä tiedossa, anyone, please, joita voisin kokeilla?

Palkintoraati on puhunut.

Tällä kertaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnot satelivat Kirsi Kuroselle teoksesta Piruettiystävyys ja Maijaliisa Dieckmannille teoksesta Väläys pimeässä. Harmittaa hirmuisesti, etten ole lukenut kumpaakaan näistä teoksista. (Huokaus, ja niska rotkahtaa alas.)

Jos tarkkoja ollaan, Topelius-palkintoehdokkaista olen lukenut ainoastaan Laura Lähteenmäen nuortenromaanin Alexandra Suuri. Ja Lydecken-ehdokkaista puolestaan vain Anneli Kannon tyttökirjasarjan jatko-osan FC Tytsyt. Lähteenmäen Alexandra Suuri kisasi myös Junnu-palkinnosta marraskuussa 2010. Voin lämpimästi suositella kumpaakin.

FC Tytsyjä lukiessani nauroin pariin otteeseen ääneen. Soitinpa jopa äidilleni kaukopuhelun, siteerasin kirjaa hänelle, ja nauroimme yhdessä ääneen. Anneli Kanto onnistuu taltioimaan varhaisteinitytön äitiinsä kohdistaman häpeän ja rakkauden sekamelskan todella realistisella, mutta silti huumorin sävyttämällä tavalla. Kaikki voivat takuulla samaistua tähän nuoruuden dilemmaan - vanhempiaan häpeää, sillä oikeastaan häpeää omaa riippuvaisuuttaan heistä. Äitini kehottikin säilyttämään kirjan aina käden ulottuvilla ja lukemaan sen tasaisin väliajoin uudestaan sitten, kun minulla mahdollisesti on omia lapsia.

Niin. Saapa nähdä, naurattaako se vielä silloin, kun itse on häpeän kohteena:

”Äkkiä huomasin, että äiti seisoi Hipun kanssa kentän laidalla. - - Siellä se tönötti pullukkana, ja Hippu-pullukka tönötti vieressä. Molemmat NIIN NOLON näkösiä! OMG! Äidillä oli joku aivan kamala anorakki vuodelta yks ja kaks jälkeen suuren käpysodan ja salihousut. Salihousut!! Kasarimuotia!!” (Anneli Kanto, FC Tytsyt.)

Oikeasti! Repesin liitoksistani. Äitini myös. Voin niin hyvin yhtyä tuohon järjettömään häpeäntunteeseen. Itsekin häpesin varhaisnuoruudessani vanhaa punaista Volvoamme (joka uskollisesti jätti meidät toisinaan tienposkeen, tsiisus sitä häpeää!!), äitini tapaa tulla hakemaan minut diskosta juuri nuorisotilan edustalta kyseisellä vanhalla Volvolla (eikä siis sieltä 500 metrin päästä, kuten olin ohjeistanut, tsiisus kun hävetti!), ja koiraamme, joka karkaili miten sattuu (ja jouduimme juoksemaan tämän piskin perässä pitkin kyliä ja mantuja, häveten koko tilannetta. Myöhästyin koulusta tämän takia useampaan otteeseen. Että hävetti.). Nyt luonnollisesti naurattaa. Eikä enää hävetä. Ainakaan vastaavanlaiset asiat. Tätä kai kutsutaan aikuistumiseksi..

Joka tapauksessa, onnittelut vielä Kuroselle Topelius-palkinnosta ja Dieckmannille Arvid Lydecken -palkinnosta. Lasten- ja nuortenkirjallisuus rules.

Kipu ja kutina

Yhdistelmä kuulostaa sukupuolitaudin perusoirepaketilta. Siitä ei kuitenkaan ole kyse, sillä kipu ja kutina sijoittuvat selkääni. Pitkästä tarinasta lyhyt versio: toissa-aamuna sukkia päälle pukiessa (!!) niksautin hartiani. Pahasti. Niin pahasti, että tuli itku. (Noloa.) Sain onneksi ajan osteopaatin käsittelyyn, joka ruksautteli selkääni kolmesta eri kohdasta takaisin "oikeaan asentoon". Tsiisus!

Kyseessä oli elämäni ensimmäinen osteopaattikäynti. Ensin helpotti aivan silmittömästi. Kipu laukesi. Mutta illalla iski uusi, erilainen kipu. Hoidonjälkeinen kipu, josta osteopaattini Alan minua varoittelikin. Ei siinä kuitenkaan kaikki. Hän teippasi selkäni oikeaan ryhdikkääseen asentoon, jotten vahingossakaan retkota ryhtiäni. (Guilty as charged.) Teippipä kuitenkin aiheutti jonkin silmittömän allergisen reaktion, ja nyt selkäni on kirkuvan punainen ja kutisee aivan hulluna. Ei mennyt ihan nappiin tämäkään homma sitten. Odottelen kivun hellittämistä ja samalla kutinan rauhoittumista.

Näissä merkeissä yritän tankata tenttikirjojani. Istun kuin tinasotilas ja rapsuttelen välillä (lähes taukoamatta) selkääni kuin kirppuinen piski. Uuujeah. Yleensä sukupuolijärjestelmää ja sukupuolen sosiaalista/kulttuurista rakentuneisuutta koskevat teoriat kuuluvat ehdottomasti kiinnostuksen kohteisiini. Nyt on vaikea ylläpitää keskittymiskykyä. Mitä hemmetin väliä on naistenlehtien naiskuvalla, kun oma selkäni kutisee aivan perkeleesti ja on aivan liekeissä? Tähän ollaan siis tultu. Periaatteet roskakoppaan ja rasvaa litratolkulla niskaan. Voila!

Lihaton tammikuu

Jalleen brittilappiksella, pahoitteluni. Viikonloppu meni kasvisruuan ja elokuvien parissa. Olen paattanyt viettaa lihatonta tammikuuta. Pienin varauksin, tosin. Taysin lihaton se ei ole, silla olen syonyt kalakeittoa. Kala on kuitenkin ainut elainkunnan edustaja, jota aion suuhuni tassa kuussa ankea. Ja sitakin rajoitetusti.

Sain jopa armaan aviomieheni puhuttua mukaan tahan projektiin. Olen aina kuvitellut, etta syon melko vahan lihaa. Etenkin punaista lihaa. Nyt olen kuitenkin huomannut (vasta kymmenen paivan jalkeen!), etta liha eksyy lautaselle monissa eri muodoissa: keitoissa, kanapaloina, kastikkeen hoysteena, lasagnessa.. You name it. En kuitenkaan kaipaa lihaa. Se vain tuntuu helpolta lisukkeelta, jonka sujauttaa aivottomasti mukaan erilaisiin ruokiin.

Kanaa kaytetaan tassa kotitaloudessa eniten. Salaateissa. Kastikkeissa. Curry-ruuissa. Tortilloissa. Lahes missa tahansa. On ollut itse asiassa aarimmaisen silmia avaavaa keksia ainoastaan kasviksista koostuvia aterioita. Eihan se vaikeaa ole. Ei tokikaan. Sita on vain kaavoihinsa kangistunut ja tavoilleen uskollinen.

Nyt ruokailussa on enemman suunnitelmallisuutta. Kauppaan mennaan listan kanssa, ei niita ainaisia ja samoja hyllyja tyhjentaen. Ja jos joku eksyy SW-Lontoon suunnalle ja kaipaa kasvisruokaa, niin suosittelen erittain lampimasti erilaisia keittioita (mm. irakilaista ja israelilaista) yhdistavaa kasvisruokaravintolaa The Gate Hammersmithissa. Excellent. Kavimme siella perjantaina ylensyomassa. Ruoka oli jumalaisen maittavaa. Paihitti pihvin mennen tullen.

Maailma on kuin onkin merkityksellinen..

Tankkailen Mikko Lehtosen teosta Merkitysten maailma jo toistamiseen - aiemmin mainitsinkin, että olen lukenut kirjan joskus aikoja sitten, nyt yritän palauttaa sitä mieleen. Kirjan takakannen kuvausta lainatakseni teos soveltuu johdatukseksi kulttuuriseen tekstintutkimukseen yliopisto-opiskelijoille.

Ensiksi on todettava, että käsiteltävät asiat ovat kuin ovatkin tuttuja (hurraa, vuosien opiskelu ei ole mennyt täysin hukkaan!). Tekstin, lukijan ja kontekstin pyhä kolmiyhteys herättävät kaikuja jossakin pääni sisällä. Ja nyt muistan myös ensimmäisen lukukokemukseni herättämän tunteen tästä teoksesta. En saanut siitä otetta. Se lipsahteli käsistäni ja minun oli tavattoman vaikea muistaa, mikä sen keskeinen viesti oikeastaan olikaan. Tässä kohtaa taidan olla liian konservatiivinen (minä? voi hemmetti!), sillä odotan "oppikirjalta" tietynlaista tyyliä, en runollista ilmaisutapaa. Jokin kyseisessä kielikuvia pursuavassa ilmaisutavassa tökki minua jo aiemmin, ja se tökkii minua vielä nytkin. Miksi? Yleensä janoan "runollista" ilmaisutapaa.

On asioita, jotka voi ilmaista nokkelin sananparsin siten, että sisältö tulee entistä selkeämmäksi. Siten, että tällainen ilmaisutapa jollakin tavalla tukee viestin ymmärtämistä. Ja sitten on niitä asioita, joissa tällainen tapa ei vain tunnu toimivan, vaan se sotkee sisältöä - kiinnittää ikään kuin huomiota enemmän ilmaisutapaan, kuin siihen mitä tahdotaan ilmaista. Tämä lienee ongelmani - ja myönnän, se on minun ongelmani. Merkitysten maailmassa käsitellään äärimmäisen kiinnostavia asioita, asioita, joista olen yleensä vilpittömän innostunut. Mutta paikoin sitä lukiessa tuntuu siltä, kuin lukisi jotakin hieman pitkästyttävää kaunokirjallista selostusta, joka toistaa itseään turhankin paljon. Ydinsanoma tulisi varmasti selväksi suppeammassakin muodossa.

Tässä lienee myös koulukuntaeroja. Voin uskoa, että moni nauttii tällaisen tietokirjallisuuden lukemisesta. Niin minäkin silloin, kun koen "runollisuuden" (miten tahmea ilmaus, parempaakaan en tähän hätään keksi!) toimivan lukijan apuna. Ehkä jos lukisin kirjan vielä kolmannen kerran, voisin naurahtaa siihen koodatuille vitseille ja pikkunokkeluuksille.. Ehkä. Tai sitten en.

Room

Tämä päivä on bank holiday eli paikallinen vapaapäivä. Silti to-do -listani oli (ja on) kilometrin pituinen. Piti (ja pitäisi) hoitaa asioita Suomeen päin. Ja sainkin muutaman asian selvitettyä, mistä olen ilahtunut. Vielä ilahtuneempi olen -jälleen kerran- siitä huomiosta, että ihmiset ovat usein hurjan joustavia ja ystävällisiä. Ja ehkä myös itse olen rohjennut kysymään, voisiko joissakin asioissa toimia toisin, totutusta poiketen. Esimerkiksi opinnoissani opetushenkilökunnan joustavuus on osoittautunut kullan arvoiseksi.

Anyway. Nyt vieressäni komeilee melkoisen korkea kirjavuori, joka pitäisi lukea. Yksi teos on jo ennestään tuttu, Mikko Lehtosen Merkitysten maailma. Valitettavasti tuttuus rajoittuu toistaiseksi ainoastaan teoksen nimeen. Toivon saavani ahaa-elämyksen, kunhan avaan kirjan kannet. Tietokirjallisuuden lukeminen on nyt jäänyt vähän sivurooliin, sillä hurahdin viimein totaalisesti Emma Donoghuen teokseen Room.

Koin alkukankeuksia sen kanssa siksi, että teoksen kertojana toimii viisivuotias poika, jonka ajatuksenvirta on kielioppivirheiden sävyttämää. (Joista moni kuitenkin takuulla menee minulta myös ei-natiivina ohitse..) Kirja oli viime vuoden Man Booker-ehdokkaana, enkä lainkaan enää ihmettele miksi. En voinut laskea teosta käsistäni. Mieheni joutui noin kahden aikaan aamuyöllä tuskastuneena pyytämään minua sammuttamaan yölamppuni. Heti aamulla herätessäni lukeminen jatkui. Ei voinut olla jatkumatta.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat pääosin yhteen huoneeseen, kirjan nimen mukaisesti. Huone ei ole vain yleisnimi, vaan erisnimi, Huone. Se on ainut Huone, jonka minäkertoja tietää. Hän on kasvanut kyseisessä huoneessa, lukittuna sinne äitinsä kanssa. Donoghue hyödyntää kirjassaan viime vuosien tunnettuja ja järkyttäviä pedofiili/raiskaus/lukitsemis -tapauksia, jotka ovat saaneet paljon huomiota mediassa. Kun minäkertoja Jack puhuu Old Nickistä (äitinsä hyväksikäyttäjästä ja kidnappaajasta, omasta isästään), näin koko ajan mielessäni Josef Fritzin julmat kasvot.

Kirja ei kuitenkaan ole ainoastaan synkkä, vaan sitä sävyttää vahva halu selviytyä sekä aivan uskomattoman kaunis ja rohkea äidinrakkaus. Jackin äiti ei anna Old Nickin nähdäkään tätä, vaan poika piilottelee aina Vaatekomerossa (jälleen erisnimi) vastenmielisen raiskaajan käyntien ajan. Näinkin karuissa ja epäluonnollisissa oloissa Jackin äiti pyrkii siis turvaamaan lapselleen mahdollisimman "tavallisen" ja turvallisen lapsuuden. Tämä äitileijonan toiminta on kuvattu niin vahvasti ja uskottavasti, että se tuntuu suorastaan sydäntä repivältä. Kuinka suojella pientä viatonta lasta, kun itse on tämän lapsen biologisen isän jatkuvan hyväksikäytön uhri? Äidin kokema rakkaus poikaansa kohtaan ei kyseenalaistu missään vaiheessa. Poika on hänen pelastuksensa. Hänen kaikkensa.

Eläydyn kirjaan aivan valtavalla voimalla ja uskon, että se herättää tällaisen immersion myös monissa muissa lukijoissa. Pakoyrityksen kohdalla tuntui, että teki mieli huutaa ääneen. Auttakaa nyt joku tätä pientä lasta, saatana! Auttakaa! Kirja on kuin jännitysnäytelmä, jolle toivoo onnellista loppua. En vielä ole lukenut teosta viimeiselle sivulle saakka (sen viimeiset sivut odottavat lukemistaan yöpöydälläni), mutta voin jo tässä vaiheessa sanoa, ettei tämä kirja jätä minua aivan hetkessä rauhaan. Erinomainen teos, joka tarttuu käsittämättömän vaikeaan aiheeseen tehden samalla yhden upeimmista äidinrakkauden ja pienen pojan sisäisen maailman kuvauksista. Suosittelen.

Kaksi vuotta.

Ja kaksi paivaa. Jos aivan tarkkoja ollaan. Pari vuotta on toisaalta lyhyt, toisaalta pitka aika. Sen olemme nyt asuneet Lontoossa. Sen aikana on tapahtunut paljon. Paljon hyvaa, paljon kaikkea tavanomaista ja kuten elamassa aina - myos vaikeita asioita.

Naihin pariin vuoteen mahtuu muutto Lontooseen vain matkalaukut mukanamme, taistelu entisen vuokranantajamme kanssa, joka ei suostunut tekemaan homeiselle asunnolle mitaan (home kukitti makuuhuoneemme seinaa puolen vuoden asumisen jalkeen, kun se alkoi puskea esiin tuoreen maalikerroksen alta), muutto uuteen kotiin Lontoossa, muutoksia tyotilanteessa, sairaalakaynteja (lukuisia, lukuisia sairaalakaynteja), keuhkokuumeita, terveyden kanssa painiskelua, joogaa, pienia askelia kohti terveytta, haat, ihana kesapaiva Helsingissa, haamatka, opinnot, kasapain luettuja kirjoja ja Sinkkuelamaa-sarjan katsominen kolmeen kertaan (vahintaan, silloin, kun ei viela pystynyt heikkoudeltaan kavelemaan), ja jalleen uusi vuosi.

Uusi vuosi, joka alkoi joogalla ilman krapulaa. Se saa minut erityisen tyytyvaiseksi. Suhtaudun tahan juuri alkaneeseen vuoteen pienella varauksella ja varovaisuudella, mutta toiveikkaasti. En ota enaa mitaan elaman perusasioita itsestaanselvyytena. En kylla ole sita tyyppia, joka niin muutenkaan tekisi. Taidan olla ikuinen huolehtija. Terveys. Talous. Koti. Perhe ja laheiset. Nyt kun nama asiat ovat kutakuinkin tasapainossa, voi viimein alkaa suunnitella uuden vuoden etenemista. Arvelen sen pitavan sisallaan suuria muutoksia (suorastaan janoan positiivista muutosta, jos olen taysin rehellinen). Se sisaltanee paljon myos itsen etsintaa, omien valintojen tarkistamista, tavoitteidensa eteen raatamista. Ja toivottavasti myos tolkuttomat maarat rohonauruja ja arkisia iloja. Enempaa en uskaltaisi toivoakaan. Kuten mieheni kerran totesi, vuosi 2010 piti sisallaan "the best of times and the worst of times". Tama vuosi olkoon hieman tasapainoisempi.

Uusi vuosi 2011, olethan meille kaikille lempea ja ystavallinen?
Onnekasta uutta vuotta!