The Holy Rosenbergs

Viikonloppuna koin elamani upeimman teatterielamyksen. The Holy Rosenbergs on Ryan Craigin naytelma, joka pureutuu lahi-idan kysymykseen, ihmisten eriaviin nakemyksiin, perhedynamiikkaan ja haluun tulla hyvaksytyksi.

Mieheni oli jo pitkaan haaveillut kaynnista National Theatressa, ja teatterikaynti oli minun syntymapaivalahjani hanelle. Sain kaksi viimeista lippua loppuunmyytyyn naytokseen. Onneksi. Mietin pitkaan sita, onko naytelma nakemisen arvoinen - se on saanut melko ristiriitaisia arvioita. Guardianilta ylistysta, The Telegraphilta varsin lattean vastaanoton. Mina olin taysin myyty. Mikaan aiemmin kokemani teatteriesitys ei ole liikuttanut minua talla tavoin.

Naytelma on erittain poliittinen kasitellessaan juutalaisperhetta, jonka jasenet kokevat Israelin sotatoimet palestiinalaisia vastaan monin eri tavoin: perheen vanhin poika on kuollut Israelin armeijan sotilaana pommittaessaan Gazan alueen "terroristeja", perheen tytar puolestaan tutkii israelilaissotilaiden tekemia sotarikoksia, vanhemmat koittavat luovia jossakin valimaastossa, nuorin poika ei vahempaa voisi koko Israelista valittaa. Taloudellisissa vaikeuksissa selviytymaan pyrkiva perhe kokoontuu vanhimman pojan hautajaisia edeltavana paivana saman katon alle. Naytelman tapahtumat sijoittuvat tahan yhteen iltaan. Jokaisen suru, turhautuminen, pelot ja ikava purkautuvat eri tavoin.

Naytelma pyorii National Theatren pienessa sivusalissa, Cottelsloessa, jossa on hyvin intiimi tunnelma. Nayttamo on pienen katsomon keskella, mika vaati nayttelijoilta paljon - he liikkuivat huomaamattomasti kuin tanssijat taatakseen jokaiselle yleisoriville monenlaisia nakokulmia nayttamolle. Tuntui kuin olisimme tirkistelleet aitojen ihmisten olohuoneeseen. Nayttelijat eivat varsinaisesti naytelleet meille katsojille, vaan toisilleen - kukaan ei kaantynyt puhuttelemaan yleisoa suoraan. Heidan keskinainen kemiansa oli jotakin uskomatonta, kouriintuntuvan realistista. Naki, etta he antoivat kaikkensa.

Keskiossa oleva juutalaisperhe oli lopulta kuin mika tahansa muu lontoolaisperhe, joka on surun ja vastakkaisten nakemysten repima. Tunnistettavissa todeksi. Nayttelijat soivat hedelmia ja illallista samalla kun puhuivat, joivat viskia, sytyttivat kynttiloita niin etta tulitikun katku haisi koko pienessa katsomassa, he itkivat, huusivat, kavivat toisiinsa kasiksi. Koko inhimillinen tunnekirjo tuli vasten kasvoja. Kynttilat lentelivat pitkin lattiaa ja tuoli rikkoontui, kun perheenisa heitti nuorimmaisensa rinnuksista pain lipastoa. Tunteet olivat tosia. Nayttelijat nayttivat todella elavan roolihahmonsa todeksi. Tunsin itseni etuoikeutetuksi saadessani seurata niin taidokasta tyota. Lavasteet, musiikki, dialogi, nayttelijat - kaikki palaset loksahtivat kohdalleen.

Unohdin itseni naytelman kuluessa taysin. Elin jannittaen, miten perheen kay. Samaistuin heidan tunteisiinsa. Kun perheen isa itki lopussa kyyristyneena olohuoneen lattialle, ja katsomon taytti yksinainen juutalaisrukous, mina itkin. Mieheni itki. Moni katsomossa itki. Olin ravisteltu koko kehoani myoten. Tallaista teatterin pitaisi olla. Sen pitaisi saada tuntemaan ja ajattelemaan. The Holy Rosenbergs todellakin sai.