Tällä kertaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnot satelivat Kirsi Kuroselle teoksesta Piruettiystävyys ja Maijaliisa Dieckmannille teoksesta Väläys pimeässä. Harmittaa hirmuisesti, etten ole lukenut kumpaakaan näistä teoksista. (Huokaus, ja niska rotkahtaa alas.)
Jos tarkkoja ollaan, Topelius-palkintoehdokkaista olen lukenut ainoastaan Laura Lähteenmäen nuortenromaanin Alexandra Suuri. Ja Lydecken-ehdokkaista puolestaan vain Anneli Kannon tyttökirjasarjan jatko-osan FC Tytsyt. Lähteenmäen Alexandra Suuri kisasi myös Junnu-palkinnosta marraskuussa 2010. Voin lämpimästi suositella kumpaakin.
FC Tytsyjä lukiessani nauroin pariin otteeseen ääneen. Soitinpa jopa äidilleni kaukopuhelun, siteerasin kirjaa hänelle, ja nauroimme yhdessä ääneen. Anneli Kanto onnistuu taltioimaan varhaisteinitytön äitiinsä kohdistaman häpeän ja rakkauden sekamelskan todella realistisella, mutta silti huumorin sävyttämällä tavalla. Kaikki voivat takuulla samaistua tähän nuoruuden dilemmaan - vanhempiaan häpeää, sillä oikeastaan häpeää omaa riippuvaisuuttaan heistä. Äitini kehottikin säilyttämään kirjan aina käden ulottuvilla ja lukemaan sen tasaisin väliajoin uudestaan sitten, kun minulla mahdollisesti on omia lapsia.
Niin. Saapa nähdä, naurattaako se vielä silloin, kun itse on häpeän kohteena:
”Äkkiä huomasin, että äiti seisoi Hipun kanssa kentän laidalla. - - Siellä se tönötti pullukkana, ja Hippu-pullukka tönötti vieressä. Molemmat NIIN NOLON näkösiä! OMG! Äidillä oli joku aivan kamala anorakki vuodelta yks ja kaks jälkeen suuren käpysodan ja salihousut. Salihousut!! Kasarimuotia!!” (Anneli Kanto, FC Tytsyt.)
Oikeasti! Repesin liitoksistani. Äitini myös. Voin niin hyvin yhtyä tuohon järjettömään häpeäntunteeseen. Itsekin häpesin varhaisnuoruudessani vanhaa punaista Volvoamme (joka uskollisesti jätti meidät toisinaan tienposkeen, tsiisus sitä häpeää!!), äitini tapaa tulla hakemaan minut diskosta juuri nuorisotilan edustalta kyseisellä vanhalla Volvolla (eikä siis sieltä 500 metrin päästä, kuten olin ohjeistanut, tsiisus kun hävetti!), ja koiraamme, joka karkaili miten sattuu (ja jouduimme juoksemaan tämän piskin perässä pitkin kyliä ja mantuja, häveten koko tilannetta. Myöhästyin koulusta tämän takia useampaan otteeseen. Että hävetti.). Nyt luonnollisesti naurattaa. Eikä enää hävetä. Ainakaan vastaavanlaiset asiat. Tätä kai kutsutaan aikuistumiseksi..
Joka tapauksessa, onnittelut vielä Kuroselle Topelius-palkinnosta ja Dieckmannille Arvid Lydecken -palkinnosta. Lasten- ja nuortenkirjallisuus rules.
Jos tarkkoja ollaan, Topelius-palkintoehdokkaista olen lukenut ainoastaan Laura Lähteenmäen nuortenromaanin Alexandra Suuri. Ja Lydecken-ehdokkaista puolestaan vain Anneli Kannon tyttökirjasarjan jatko-osan FC Tytsyt. Lähteenmäen Alexandra Suuri kisasi myös Junnu-palkinnosta marraskuussa 2010. Voin lämpimästi suositella kumpaakin.
FC Tytsyjä lukiessani nauroin pariin otteeseen ääneen. Soitinpa jopa äidilleni kaukopuhelun, siteerasin kirjaa hänelle, ja nauroimme yhdessä ääneen. Anneli Kanto onnistuu taltioimaan varhaisteinitytön äitiinsä kohdistaman häpeän ja rakkauden sekamelskan todella realistisella, mutta silti huumorin sävyttämällä tavalla. Kaikki voivat takuulla samaistua tähän nuoruuden dilemmaan - vanhempiaan häpeää, sillä oikeastaan häpeää omaa riippuvaisuuttaan heistä. Äitini kehottikin säilyttämään kirjan aina käden ulottuvilla ja lukemaan sen tasaisin väliajoin uudestaan sitten, kun minulla mahdollisesti on omia lapsia.
Niin. Saapa nähdä, naurattaako se vielä silloin, kun itse on häpeän kohteena:
”Äkkiä huomasin, että äiti seisoi Hipun kanssa kentän laidalla. - - Siellä se tönötti pullukkana, ja Hippu-pullukka tönötti vieressä. Molemmat NIIN NOLON näkösiä! OMG! Äidillä oli joku aivan kamala anorakki vuodelta yks ja kaks jälkeen suuren käpysodan ja salihousut. Salihousut!! Kasarimuotia!!” (Anneli Kanto, FC Tytsyt.)
Oikeasti! Repesin liitoksistani. Äitini myös. Voin niin hyvin yhtyä tuohon järjettömään häpeäntunteeseen. Itsekin häpesin varhaisnuoruudessani vanhaa punaista Volvoamme (joka uskollisesti jätti meidät toisinaan tienposkeen, tsiisus sitä häpeää!!), äitini tapaa tulla hakemaan minut diskosta juuri nuorisotilan edustalta kyseisellä vanhalla Volvolla (eikä siis sieltä 500 metrin päästä, kuten olin ohjeistanut, tsiisus kun hävetti!), ja koiraamme, joka karkaili miten sattuu (ja jouduimme juoksemaan tämän piskin perässä pitkin kyliä ja mantuja, häveten koko tilannetta. Myöhästyin koulusta tämän takia useampaan otteeseen. Että hävetti.). Nyt luonnollisesti naurattaa. Eikä enää hävetä. Ainakaan vastaavanlaiset asiat. Tätä kai kutsutaan aikuistumiseksi..
Joka tapauksessa, onnittelut vielä Kuroselle Topelius-palkinnosta ja Dieckmannille Arvid Lydecken -palkinnosta. Lasten- ja nuortenkirjallisuus rules.
Prosessi lienee seuraavanlainen: Ensin hävettää. Sitten hyväksyy häpeän kohteen. Sitten alkaa ajatella, että ei se häpeää aiheuttanut juttu oikeastaan niin paha olekaan. (Sinä olet tässä kohdassa.) Sitten huomaakin jo käyttävänsä itse sitä samaa asiaa, mikä aikaisemmin häpeää aiheutti. (Minä olen tässä, olen ollut jo pitkään. Hankin esimerkiksi tuulipuvun jo neljä vuotta sitten. Ei mitään coretexia, vaan ihan oman, tyylikkäästi tuulessa kahisevan, ihanasti pullistuvan tuulipuvun, joka kertoo kaikille: väistäkää, täältä minä sihusen!)
VastaaPoistaKiitos Henna kommenteistasi! Hapeaevoluutio kulkee juuri kuvaamaasi rataa. Olen kuitenkin eri mielta omasta sijoittumisestani. Vai etko muka muista, etta kuljin toppahousuissa yliopistolle jo 20-vuotiaana hippityttona..? (Alli pyoritti paataan. Ja varmasti moni muukin.) Tuulipuvusta puhumattakaan! Sellaisen olen omistanut aina, enka luovu siita koskaan. Aivan sama, mita Lontoon fashionistat minun kansallispuvustani ajattelevat.
VastaaPoistaAah, totta! Ne toppahousut! Mustat! Klassikko. No, siinä tapauksessa kuljeskelemme vieretysten, yhdessä suhisten. Hyvä niin!
VastaaPoistaUskomatonta, etta muistat viela niiden varinkin! Suoraan 70-luvulta, alaspain levenevat. (En ole vielakaan vaihtanut niita muodikkaampiin poksyihin.)
VastaaPoistaVitsit, kuinka olisikin ihana menna yhdessa sauvakavelemaan! Suhina ja kalkatus. Kenties voisimme jopa laulaa, kuten aikoinaan Kuokkalan rantatieta yliopistolle paahtaessamme? Ikava! x