Muutamien viime päivien aikana on ollut lievästi sanoen vähän vastatuulta. Tai tullut lunta tupaan (todellisuudessa rehellistä loskapaskaa suorastaan). Mennyt kelkka alamäkeen (oikeastaan kelkka törmäsi kivivallliin ja lensi turbovoltin). Esiintynyt mutkia matkalla (ja putosin kyydistä). Ei ole putki kutsunut, sinnekään ei siis ole voinut mennä.
Tiedättehän, kun tällaisten arkielämän pienempien ja suurempien kiemuroiden edessä sortuu vieläkin (kolmekymppisenä!) leikittelemään mielikuvituksellaan tyyliin "jos tää ja tää menee niin, niin sit sitä tai tätä tapahtuu"? (Vai eikö kukaan muu koskaan pelaa tätä lapsuuden mielikuvitusleikkiä? Siis oikeastiko? Pitääkö tästäkin kasvaa ulos?) Selvennän asiaa esimerkillä.
Lapsena saatoin ajatella, että jos pidätän hengitystä veden alla -sanotaan nyt vaikka 30 sekuntia- (äiti saattaa lukea blogiani), niin sitten se joku poika josta tykkäsin, kanssa tykkäisi minusta. Tai että saisin sitten uuden My Little Ponyn synttärilahjaksi. Ja niin edelleen.
Rings a bell, anyone?
Joka tapauksessa. Kun oikein tuntuu siltä, että näkymättömältä kädeltä tulee turpaan, alan leikkiä mielikuvitusleikkejä. Vieläkin! (Onko tämä normaalia?) Enkä siis tokikaan oleta niillä olevan minkäänlaista todellisuuspohjaa. Ei huolta. Kunhan vain pelailen. Testailen hypoteeseja, joiden tiedän olevan silkkaa huuhaata.
Oli kuitenkin pakko heti kirjoittaa tänne, sillä raaputin äsken ässäarvan, joka on kulkenut mukanani Suomesta Britanniaan ja jälleen Suomeen. (Long story.) Ja tunnustettakoon, että leikittelin ajatuksella "jos tää arpa nyt voittaa, niin kaikki menee varmasti ihan hyvin".
Seitsemän euroa rikkaampana olen ihan tajuttoman helpottunut nainen. Ihan vaan varmuuden ja huvin vuoksi (en jaksa säälitellä itseäni loputtomiin, on aika lopettaa vinkuminen ja ryhdistäytyä). Josko se tästä taas lähtisi nousuun. Arkielämä siis.
Huomenna noudan palkintoni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti