Kalevi Jäntin rahaston palkinnon (kamala termilitania!) tämänvuotisista voittajista olen lukenut vain Harry Salmenniemen kokeellisen runoteoksen Texas, sakset. (Jo teoksen nimi on sanaleikki ja virittelee itsessään hyvin teoksen tunnelmaan.)
Elina Hirvoselta olen toki lukenut Finlandia-ehdokkaana olleen teoksen Että hän muistaisi saman. Marko Hautalan teoksiin en ole vielä tutustunut.
Teksas, sakset leikkaa ja liimaa ja rikkoo ja kokoaa. Postmodernia teoksessa on ainakin se, että runojen puhe ei tule vain yhdestä suusta. Kärjistäen ja yksinkertaistaen voisi väittää, että modernin runon puhuja on hyvin minäkeskeinen. Postmodernissa runossa ei puolestaan voida enää puhua selkeästä minäpuhujasta. Minä pirstaloituu. Salmenniemen runoissa puhe koostuu juuri monien äänten tulvasta, johon melkein hukkuu. Flarf-mosaiikkirunot ammentavat hakukoneilla pyydystetystä tekstimassasta.
Jos jotakuta kiinnostaa perehtyä (post)modernin runouden ihmeelliseen maailmaan, niin suosittelen tarttumaan Brian McHalen teokseen The Obligation toward the Difficult Whole. Postmodernist Long Poems ja Marjorie Perloffin opukseen The Dance of the Intellect. Lukuiloa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti