Jalleen minilapparillani, aakkospahoittelut!Kavin eilen Lontoossa asuvan valloittavan suomalaisystavaiseni kanssa kuuntelemassa joululauluja Southwarkin katedraalissa. Se sijaitsee aivan Borough Marketin kupeessa, London Bridgen tube-aseman lahettyvilla. Kirkkopihalla seisoskellessani tajusin myos jalleen kerran sen, kuinka nopeasti kaupunkikuva muuttuu. Jos jokin on pysyvaa, niin muutos. Rakenteilla oleva Shard-pilvenpiirtaja kurkottelee jo taivaita. Ei mene enaa pitkaan, kun se on jo yksi tuttu osa Lontoon kaupunkikuvaa.
Suomalaiskuoro Do-Mi-Nutz esiintyi katedraalissa merimieskirkon ja lahetyston sponssaamana. Ja lauloivat upeasti. Olin vakaasti paattanyt olla itkematta. (Niin siirappiselta kuin se kuulostaakin.) Enka tietenkaan onnistunut. (Mika kuulostaa viela siirappisemmalta.) Yritin piilotella Hollywood-kyyneleeni glogimukin taa, jotka saimme brittipapin luvalla "salakuljettaa" kirkkoon sisalle. Herrasmies.
Sylvian joululaulun kohdalla oli jo aivan mahdotonta olla niistamatta, Luojan kiitos (pun intended) olin pihistanyt kirkon vessasta siivun vessapaperia takkini taskuun. Samoin En etsi valtaa loistoa oli aivan mahdottoman kaunis. Mieli vaelsi lumihankia kohti, ajattelin perhettani ja ystaviani, ystavaani toisella puolen maapalloa seka ystavaani, joka on itse esittanyt joululauluja vanhainkodissa, ystaviani kaukana ja lahella, aidin joulupatoja, setani joulugratiinia, tatini suklaakakkua, siskoani ja hanen tulevia haitaan, serkkujani, joiden kanssa olen viettanyt lukuisia hervottoman hauskoja hetkia tehden jaynia, kepposia ja kaytannon piloja. Oh dear, minusta on tullut aivan hirvittavan nostalginen. Sallin sen itselleni, edes kerran vuodessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti