Aktiivijoulu

Rantauduin eilen illalla omaan kotiin. Jotenkin naivisti kuvittelin lukevani joulun tienoilla romaaneja kasapäin, makaavani pääasiassa sohvalla ja muurautuvani sisätiloihin. Suomalaista erakkoromantiikkaa parhaimmillaan, kuin suoraan Kaurismäen elokuvista. Ostin peräti lentokentältä kaksi uutta kirjaa, joiden pelkäsin kestävän käsissäni korkeintaan tapaninpäivän iltaan saakka. Kaikkea muuta. Tämä oli aktiivijoulu, jos mikä.

Koin myös pari mieluisaa yllätystä. Tapasin lapsuudenystäväni ja hänen tyttöystävänsä pitkästä aikaa. Viime tapaamisesta saattaa olla parikin vuotta, ehkä enemmänkin. On upea huomata, että välimatka ja väliin kirineet vuodet eivät silti loppujen lopuksi tuntuneet yhtään missään. Samoja omia itsejämme olemme vieläkin. Toinen megajymysuperyllätys oli minua huomattavasti vanhemman serkkuni tapaaminen. Häntä en ollutkaan nähnyt..öö..hmm..yli 15 vuoteen..? (Voiko siitä jo olla niin kauan?) Olisin kuitenkin tunnistanut hänet ihan missä tahansa - hän tosin ei varmastikaan minua. Minä muistan hänet aikuisena, hän minut varhaisteininä. En ollut koskaan tavannut hänen aviovaimoaan, eikä hän minun miestäni. Tiedättehän sen tunteen, kun vanhat mummot ja papat päivittelevät sitä, kuinka olet kasvanut niin hurjasti? Niin, noh, se tuntuu hassulta, kun kuitenkin on ollut aikuisiässä jo yli vuosikymmenen ajan. Ja se tuntuu vielä hassummalta, kun sen kuulee oman serkkunsa suusta.

Joulu ei siis mennyt sohvalla maaten kirja kourassa, vaan kahvia ja glögiä ryystäessä ja kuulumisia vaihtaessa. Onnistuin onnekseni myös tapaamaan pikakahvilla pari ystävääni Helsingissä ennen lentokentälle suuntaamista. Aika tuntui menevän vauhdilla. Vielä hetkeä ennen koneeseen astumista juttelin viimeisille minuuteille saakka puhelimessa ensin yhden ystäväni, sitten tätini kanssa. Oli jännä tunne tulla omaan kotiin, Lontooseen. Bittersweet on sana, joka kiteyttää tämän tunnelman täydellisesti. Katkeransuloinen tunne, jonka varmasti jokainen moneen eri suuntaan (moneen eri maahan!) elämäänsä repivä ihminen tunnistaa.