One Day

On vähän ärrimörri-päivä, joten piristän itseäni kirjoittamalla David Nichollsin erinomaisesta teoksesta One Day. Teos keskittyy kuvaamaan yhtä ja samaa päivämäärää vuodesta toiseen, kahdenkymmenen vuoden ajan.

(Uskoisin siis tämän teoksen perusteella, että minulla on ihan mukiinmenevät saumat sille, jotta 15.12.2011 tai 2012 tai 2013 on kivempi kuin tämä päivä. Jolla muuten on vielä monta tuntia aikaa yllättää minut positiivisesti. Ikuinen optimisti.)

One Day on yksi niistä kirjoista, joita ei voi laskea käsistään ennen kuin saa selville, mitä sen henkilöhahmoille tapahtuu. Kirja on todella koukuttava ja äärimmäisen koskettava. Emma ja Dexter - tyttö ja poika - kohtaavat valmistujaispäivänään ja aloittavat elämänmittaisen ystävyyden. Nuoruuden huuma, kännisekoilut, suorastaan pateettiseksi äityvä intohimoisuus ja maailmanparannuspalopuheet laantuvat ja laimentuvat vasta eteenpäin vierivien vuosien myötä. Kansiin mahtuu itsen etsintää, paskaduuneja, itsen ja toisen kadottamista, eroja ja sopimisia - lähes koko elämä.

Kun on ahminut kirjan loppuun asti, tuntuu, ettei tahtoisi päästää irti. Ikään kuin olisi itse tutustunut Dexteriin ja Emmaan, ollut osa heidän ystävyyttään. Tarkkaillut sitä, toivonut parasta, peläten aina pahinta. (Mitä sekään oikeastaan on?) Rivien välistä on luettavissa myös Englannin luokkayhteiskunnan kuristavuus. Se antaa kullekin yksilöille jo syntymähetkellä määritellyt raamit, joista ulos kasvaminen on yhtä rimpuilua. Emma raataa meksikolaisessa pikaruokapaikassa räkä poskella, kun yksityiskoulunsa läpikahlannut etuoikeutettu Dexter kiertää ympäri maailmaa uusia elämyksiä - ja tyttöjä - metsästäen. Tietyt asiat heidän elämässään eivät siis kohtaa - Emma asuu ikkunattomassa sipulinhajuisessa huoneessa Claphamissa ja Dexter puolestaan Belsize Parkin hienostoalueella, kivenheiton päässä Hampstead Heathistä. Siitäkin huolimatta, he kohtaavat. Vaikkeivät heidän elämänsä ulkoiset puitteet kohtaakaan. On hämmentävää, kuinka paljon jo asuinalue viestittää yksilön sosioekonomisesta asemasta. Eroilla leikitellään jatkuvasti.

On myös tunnustettava, että nauroin partaani, kun oma asuinalueeni tuli kuvatuksi keski-ikäisenä ja keskiluokkaisena, tylsänturvallisena puistoalueena. Sitä tämä on! Juuri niin! Naulan kantaan. Olemme monesti todenneet mieheni kanssa sen ilmeisen - asuinalueemme on sanoinkuvaamattoman kaunis. Täällä on kaikki tarvittavat kaupat, kahvilat, teehuoneet, ravintolat. Mutta. Jossakin määrin tämä paikka antaa myös vääristyneen kuvan Lontoosta, sillä täällä asuessa on kuin saippuakuplassa. Turvassa suurkaupungin pahuudelta. Ja samalla ehkä myös elämältä. Toisinaan on hyvä repiä itsensä irti tästä naapurustosta, jossa yummy mummyt käpsöttelevät LV-laukkujaan heiluttaen lastenrattaiden kanssa - nanny turvallisesti puhelinsoiton päässä odottaen.. Välillä ajattelen, että olen hirveän etuoikeutettu saadessani asua näin upeassa paikassa. Ja välillä taas ajattelen, etten todellakaan kuulu tänne. Ettemme me kumpikaan, minä ja mieheni, oikeasti kuulu tänne. Rakastan tätä paikkaa. Ja toisinaan raivoan tälle paikalle. Kaiken se kestää... ja niin edelleen.

Teos sisältää myös yhden parhaista 1990-luvun ajankuvauksista, joihin olen kirjallisuudessa törmännyt. Kännykätön aika. Jonka jälkeen seuraa Kännyköiden Vallankumous. Rave-juhlat. Tekno. Ysärinuoruus.

Kaikki Lontoon rakastajat, tarttukaa kirjaan! Moni paikka on tuttu, ainakin tunnelmaltaan, jossei yksittäisiltä kaduiltaan. Ja oikeastaan kaikki muutkin - tarttukaa kirjaan. Teos oli ehdottomasti yksi tämän vuoden lukukohokohdistani.