Room

Tämä päivä on bank holiday eli paikallinen vapaapäivä. Silti to-do -listani oli (ja on) kilometrin pituinen. Piti (ja pitäisi) hoitaa asioita Suomeen päin. Ja sainkin muutaman asian selvitettyä, mistä olen ilahtunut. Vielä ilahtuneempi olen -jälleen kerran- siitä huomiosta, että ihmiset ovat usein hurjan joustavia ja ystävällisiä. Ja ehkä myös itse olen rohjennut kysymään, voisiko joissakin asioissa toimia toisin, totutusta poiketen. Esimerkiksi opinnoissani opetushenkilökunnan joustavuus on osoittautunut kullan arvoiseksi.

Anyway. Nyt vieressäni komeilee melkoisen korkea kirjavuori, joka pitäisi lukea. Yksi teos on jo ennestään tuttu, Mikko Lehtosen Merkitysten maailma. Valitettavasti tuttuus rajoittuu toistaiseksi ainoastaan teoksen nimeen. Toivon saavani ahaa-elämyksen, kunhan avaan kirjan kannet. Tietokirjallisuuden lukeminen on nyt jäänyt vähän sivurooliin, sillä hurahdin viimein totaalisesti Emma Donoghuen teokseen Room.

Koin alkukankeuksia sen kanssa siksi, että teoksen kertojana toimii viisivuotias poika, jonka ajatuksenvirta on kielioppivirheiden sävyttämää. (Joista moni kuitenkin takuulla menee minulta myös ei-natiivina ohitse..) Kirja oli viime vuoden Man Booker-ehdokkaana, enkä lainkaan enää ihmettele miksi. En voinut laskea teosta käsistäni. Mieheni joutui noin kahden aikaan aamuyöllä tuskastuneena pyytämään minua sammuttamaan yölamppuni. Heti aamulla herätessäni lukeminen jatkui. Ei voinut olla jatkumatta.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat pääosin yhteen huoneeseen, kirjan nimen mukaisesti. Huone ei ole vain yleisnimi, vaan erisnimi, Huone. Se on ainut Huone, jonka minäkertoja tietää. Hän on kasvanut kyseisessä huoneessa, lukittuna sinne äitinsä kanssa. Donoghue hyödyntää kirjassaan viime vuosien tunnettuja ja järkyttäviä pedofiili/raiskaus/lukitsemis -tapauksia, jotka ovat saaneet paljon huomiota mediassa. Kun minäkertoja Jack puhuu Old Nickistä (äitinsä hyväksikäyttäjästä ja kidnappaajasta, omasta isästään), näin koko ajan mielessäni Josef Fritzin julmat kasvot.

Kirja ei kuitenkaan ole ainoastaan synkkä, vaan sitä sävyttää vahva halu selviytyä sekä aivan uskomattoman kaunis ja rohkea äidinrakkaus. Jackin äiti ei anna Old Nickin nähdäkään tätä, vaan poika piilottelee aina Vaatekomerossa (jälleen erisnimi) vastenmielisen raiskaajan käyntien ajan. Näinkin karuissa ja epäluonnollisissa oloissa Jackin äiti pyrkii siis turvaamaan lapselleen mahdollisimman "tavallisen" ja turvallisen lapsuuden. Tämä äitileijonan toiminta on kuvattu niin vahvasti ja uskottavasti, että se tuntuu suorastaan sydäntä repivältä. Kuinka suojella pientä viatonta lasta, kun itse on tämän lapsen biologisen isän jatkuvan hyväksikäytön uhri? Äidin kokema rakkaus poikaansa kohtaan ei kyseenalaistu missään vaiheessa. Poika on hänen pelastuksensa. Hänen kaikkensa.

Eläydyn kirjaan aivan valtavalla voimalla ja uskon, että se herättää tällaisen immersion myös monissa muissa lukijoissa. Pakoyrityksen kohdalla tuntui, että teki mieli huutaa ääneen. Auttakaa nyt joku tätä pientä lasta, saatana! Auttakaa! Kirja on kuin jännitysnäytelmä, jolle toivoo onnellista loppua. En vielä ole lukenut teosta viimeiselle sivulle saakka (sen viimeiset sivut odottavat lukemistaan yöpöydälläni), mutta voin jo tässä vaiheessa sanoa, ettei tämä kirja jätä minua aivan hetkessä rauhaan. Erinomainen teos, joka tarttuu käsittämättömän vaikeaan aiheeseen tehden samalla yhden upeimmista äidinrakkauden ja pienen pojan sisäisen maailman kuvauksista. Suosittelen.