Le Onde ja postia kotimaasta.

Postipaketti mätkähti juuri eteisen lattialle. Terkkuja äidiltä! Salmiakkia, xylitol-purkkaa ja cd. Äipät ovat parhaita. Piristävät sumun verhoamaa päivää. (Sumu on tällä hetkellä niin sakea, etten näe "takapihamme" nurkilla komeilevaa, kaunista hautausmaata lainkaan.) Äidille taidan aina olla se sukat makkaralla, hiki päässä kirmaava Hulina. Varmasti vielä nelikymppisenäkin.

Myös langot ovat aivan parhaita. Cd sisältää lankoni upeasti soittaman kappaleen Le Onde. Kiitos. Iso kiitos - äänitteestä ja kirkossa soittamisesta. Kappale on sanoinkuvaamattoman kaunis. Ja vaikea. Ymmärsimme vasta jälkeenpäin, kuinka suurta palvelusta oikein pyysimmekään, kun pyysimme siskoni miestä (soon-to-be-aviomiestä) soittamaan tämän kappaleen.

Einaudin kappale on alkujaan tarkoitettu pianolla soitettavaksi, vaikka mielestäni sen erityisyys pääsee paremmin kitaralla soitettuna esiin. Törmäsin nettikeskusteluihin, joissa päiviteltiin kappaleen haastavuutta. Eli suuri hatunnosto megalahjakkaalle kitaristi-langolleni. Hän ei ainoastaan opetellut kappaletta, vaan tulkitsee sen koskettavasti.

Kesähäissämme itkin valtoimenaan, kun kitara soi. (Ja kyllä, tätä kuunnellessa alkaa nytkin vähän väkisinkin itkettää.) Huomasin kuitenkin valokuvaajamme ottamista kuvista, etten todellakaan ollut ainut itkijä, vaikka pääitkijä varmasti olinkin. Kun nämä sävelet lensivät rukouksen tavoin ilmoille, koko kirkko kyynelehti vuolaasti. Valokuviin on tallennettu kaikki punaiset silmät ja nenät, nenäliinojen rypistelyt, herkät ilmeet. Kiitos lanko-armas. It meant the world to us that you played at our wedding. Kiitos. Kiitos. Kiitos.