Aurinko syrjäyttää huolet.

Se paistaa taas. Pitkästä aikaa. Pakko kohta rientää kamera kourassa ulos kirpakkaan syyssäähän. Uskomatonta, mikä vaikutus säällä on mielialaan. Aivan kuin koko koti olisi tuuletettu. Ja omat tunkkaiset ajatukset siinä samalla.

Toisinaan on iltoja, jolloin ei saa unta, koska toinen kuorsaa vieressä, tai koska ajatukset kiertävät kehää: huomenna on muistettava kirjoittaa sitä ja tätä, otettava yhteys sinne ja tänne, ei saa unohtaa lähettää postia tuonne, älä VAAN unohda tehdä sitä tai tätä, apua olenkohan nyt unohtanut jotakin, voi kamala kun sekin on vielä kesken, hyvä jumala sentään kun en ole saanut sitäkään valmiiksi. Piste. Luin jostakin naistenlehdestä (kyllä, luen kasapäin aivan mitä tahansa, juorulehtiä, naistenlehtiä, sanomalehtiä, mitä tahansa) ajatusmetodista, jolla työntää pikkutuntien ajatuspirut pois mielestä. Pointti oli se, että huolille on annettava oma aikansa, aivan kuten kaikelle muullekin. Eikä se aika ole illalla, nukkumaan mennessä.

Huolissa piti kieriskellä ja märehtiä ja piehtaroida noin kymmenen minuuttia johonkin tiettyyn aikaan päivästä. Sitten ne piti työntää mielestä pois. Simpsalapim! Sano vain itsellesi: "Not now, as simple as that." Kokeilin tätä eilen kuunnellessani mieheni kuorsausta, joka tosin ei pitänyt minua hereillä, jokin oman pääni sisällä piti siitä tehtävästä huolen. Huolet. Huolet hyökkäilivät päähäni joka suunnasta. Yllättävistäkin suunnista - ihmissuhdemärehdinnät, rahahuolet, asuntohuolet, muuttohuolet, työhuolet, opintohuolet. Jackpot! Toistin vain tyynesti itselleni, EI NYT. Aamulla sitten. Kahvikupin ääressä. Huolikylpy. Ei nyt. Ei nyt. Ei nyt. Yksinkertaista, mutta vaatii vielä opettelua. Huolikoulutusta. Lopulta luonnollisesti nukahdin. Ja heräsin aurinkoiseen päivään puhkuen uutta tarmoa.

Naistenlehden murehdintaoppaan pointti tuli selväksi. Murehdi asioita silloin, kun voit niille jotakin tehdä. Muulloin anna olla. Buukkaa kalenteriisi huolihetki. Märehdi. Nauti. Ja lopeta se vinkuminen. Näillä mennään.