OMG.

Honestly. Nyt hippasen hävettää. Ja tämä on sentään vähättelevä ilmaus.

Tiedättehän sen paniikinomaisen tunteen, joka valtaa aina kun puhelu meneekin takavasemmalta yllättäen vastaajaan? Koitat soittaa ventovieraalle ihmiselle, ja PAM, vastaajassa ollaan. Ensin röhit siihen jotakin. Sitten koitat ottaa sellaisen asiallisen, jämäkän puhelinvastaajaäänen. Ja sitten asiaan. Kun säälittävän röhinäsi lopuksi jätät oman puhelinnumerosi yhteydenottoa varten, UNOHDAT sen. Kyllä. Unohdat oman numerosi. Kuin savuna ilmaan se haihtuu pienestä päästäsi. Aloitat uudelleen. Ja phiiiiiiiiiiuf sanoo ääni päässäsi, numerosarja menee jälleen katki. Et vain kerta kaikkiaan muista sitä. Tai osoitettasi. (Oman nimenkin kanssa on vähän niin ja näin.)

Nöy-ryyt-tä-vää. Mitä siinä sitten tekemään? Rykäiset ja sanot laittavasi sähköpostia.

Näille kommelluksille nauroimme entisessä työpaikassani usein. Sillä niitä sattui usein. Ja kaikki yhteisön jäsenet ymmärsivät ja tiesivät, millaista se on. Tämä on varsin tyypillistä expat-ihmisille. Liian monta puhelinnumeroa, jotka pitäisi muistaa. Mutta kaksikielisessä työyhteisössä oli ihan ookoo vaihtaa kieltä ja todeta, että muistaa numerosarjan vain jollakin tietyllä kielellä. Esimerkiksi kun on muistellut jonkin numerosarjan englanniksi, on sitä yhtäkkiä mahdoton muistaa suomeksi. Ja päin vastoin.

Mutta sitten kun soittaa täysin ventovieraalle ihmiselle ja näin tapahtuu... Tsiisus! Inhimillistä? Toki. Häpeällistä? Totta helvatassa.