Life of Pi

I must say a word about fear. It is life's only true opponent. Only fear can defeat life.

(Yann Martel, Life of Pi, 2003, 214.)

Nuorehko klassikko. Erinomainen kirja. Luin kirjan suurimmaksi osaksi jo Yorkissa takkatulen leimun lämmittäessä punaviinin ohella poskiani. En kuitenkaan osannut sanoa kirjasta heti mitään. Tai tuntui, että se mitä minulla olisi sanottavaa, olisi aivan liian vähäpätöistä. Tai että sanoisin sen väärin. Kirja on ylistys elämälle.

Se sai minut surulliseksi. Ja samalla teos on kuitenkin täynnä selviytymistä. Kirja ei missään nimessä ole ahdistava, ei surullinen, ei kaunisteleva, ei kliseinen, ei rankka. Vaan asetelmansa järjettömyydessäkin se tavoittaa jotakin aitoa. Kun elämä riisutaan kaikesta turhasta, jäljelle jää tahto selviytyä. Sitkeys. Periksiantamattomuus. Tahdonvoima. Usko.

Kirja kertoo Pi'n tarinan. Vain Pi selviytyy, kun rahtilaiva uppoaa valtamereen. Pi ja tiikeri. He jakavat pelastusveneen, ruuan, veden, janon ja nälän. Kirja yltää uskomattomiin filosofisiin pohdintoihin olematta kuitenkaan saarnaava, olematta tylsä. Olematta näsäviisas. Kun elää kuoleman kanssa tanssien, selviytymisestä tulee tärkein arvo. Ruoka on pyhää. Juomavesi on pyhää. Se, että selviytyy päivästä toiseen, on pyhää. Kirja on hyvä muistutus elämän itseisarvosta. Ei vain ihmiselämän, vaan elämän ylipäätään. Usko -elämään itseensä- voi kantaa valtamertenkin yli.