Epäonniset lukukokemukset

Tiedättehän sellaiset kirjat, joista pitäisi pitää, muttei pidä?

Kirjat, joista kuvittelee kaikkien muiden pitävän (koska kukaan ei uskalla tunnustaa, ettei oikeasti pidä niistä)?

Kirjat, joista jopa haluaisi epätoivoisesti pitää (koska teos on jollakin tavalla erilainen ja ainutlaatuinen kirjallisuushistorian merkkipaalu, kulttiklassikko tai muuten vain kaanonia ravisutteleva teos)?

Lopulta joutuu häpeämään sitä, että ei kerta kaikkiaan pitänyt teoksesta. Että sen lukeminen oli silkkaa taistelua. Että pystyi kyllä hahmottamaan sen kielellisiä/ rakenteellisia/ kerronnallisia/ historiallisia hienouksia, mutta kokonaisuus jätti kylmäksi. Näihin kirjoihin törmää aina silloin tällöin.

Minulle yksi tällainen kirjallisuuden (nuorehko) klassikko, josta en vain saanut otetta, on Jean Rhysin Wide Sargasso Sea. Teoksen päähenkilö on varsin epäsympaattinen ja (piilo)rasistinen, ja häneen on mahdottoman vaikea samaistua.

Kirja on tunnetusti Rhysin vastareaktio Brontën kuuluisalle Jane Eyre -teokselle (jota en muuten ole lukenut). Brontën teoksessa Antoinette (Rhysin teoksen päähenkilö) on -näin olen ymmärtänyt- vain ohut sivuhahmo, hullu kreolinainen, jonka aviomieheen Brontën päähenkilö Jane Eyre on loputtoman rakastunut. Wide Sargasso Sea kertoo siis tämän Karibialla kasvaneen kreolinaisen tarinan, "antaa hänelle puheenvuoron".

Ei, ei, ei ja ei. Ensinnäkin minun on tunnustettava, että suhtaudun suurella varauksella kirjoihin, jotka ammentavat suhteellisen avoimesti jostakin toisesta teoksesta. Elleivät ne ole suoranaisia parodioita. Ja oikeastaan useimmiten myös silloin. (I know! My bad.)

Jo lähtökohta-asettelu oli siis kimurantti. Toivoin hartaasti, että kirja ei osoittautuisi yhdeksi niistä kirjoista, jotka jollakin epämääräisellä tavalla kompastuvat omaan nokkeluuteensa. Lukeminen muuttui kuitenkin äärimmäisen haasteelliseksi silloin kun totesin hammasta purren ja verenmaku suussa ja hieman häpeillen, etten lähestulkoon pysty sietämään teoksen päähenkilöä. Kirja sisältää hienoja kuvauksia ja upeita kohtia, se on myönnettävä. Se käsittelee rasismia, etnisyyttä, ihmisten jaottelua eri ryhmiin - mutta se lankeaa itse tähän samaiseen ansaan. Postkolonialistisen kirjallisuudentutkimuksen termiä lainatakseni totean, että tämäkin tarina tarvitsisi siis vastatarinan. (Olkaa silti kilttejä, älkääkä kirjoittako sitä.)

Kyllä, Antoinetten hahmo on saatu henkiin. Hän on varsin ristiriitainen, sillä hänen kärsimyksiinsä haluaisi jossakin määrin samaistua, mutta ainakaan minä en pystynyt niihin samaistumaan. Minua ärsytti suunnattomasti se, ettei Antoinette kyennyt näkemään omaa rasistisuuttaan tai edes reflektoimaan omaa taustaansa - hän ei pystynyt näkemään itseään laajemmassa historiallisessa kontekstissa, eräänlaisena kolonialismin jäänteenä, vaan otti oikeutensa elää ja asua Karibialla annettuna. (Meinasin repiä hiukset päästäni.) Silti päähenkilöön samaistumisen mahdottomuus ei ole mikään kunnollinen syy sille, miksei jostakin kirjasta vain pidä. Samaistuminen ei ole edellytys kirjasta pitämiselle. En osaa pukea lukukokemustani sanoiksi, jokin siinä vain tökki. Kirja on monien rakastama. Minä luin sen, koska opinnot niin edellyttivät. (Onneksi se on ohut.)

Pakko vielä todeta, että kirja, jonka nimen mainintakin jo saa selkäkarvani pystyyn on kaikkien tuntema klassikko, Flaubertin Madame Bovary. Tsiisus! Oh boy, oh boy. (Don't even get me started there.) Tiedän ja tiedostan teoksen olevan kirjallisuushistoriallisesti merkittävä - kertoja tunkeutuu hahmojen tajuntaan ja tekee narratologista historiaa. Mutta jumatsuikka sentään! Olen lukenut kirjan ainakin kolme, jollen neljä kertaa. Kaikkina kertoina pakon edessä (siitä oli tehtävä essee, siitä oli keskusteltava, sitä käsiteltiin luennolla). Ja joka kerta hikoilin ja kieriskelin epätoivossa. Sen lukeminen oli lähes yhtä suurta kärsimystä kuin Nuoren Wertherin kärsimykset.

Jälleen kerran. Pahoitteluni, jos olen loukannut jotakuta tai jonkun lempikirjaa. Se ei ollut tarkoitukseni. Kullakin klassikoilla on toki merkittävä sijansa kirjallisuushistoriassa. Eikä niistä kaikista voi pitää. Silti ne on (kai) hyvä lukea voidakseen peilata nykykirjallisuutta menneen ajan merkkipaaluihin. Aamen.