Lahjapaineita

Eilen suuntasin Westfieldiin joululahjajahtiin.

Mieheni lapsuudenperheessä jokaiselle hankitaan lahjat erikseen, omassa lapsuudenperheessäni olemme onneksi luopuneet lahjapaineista sopimalla, että kukin ostaa vain yhden lahjan. Tämä on mielestäni nerokas tapa selättää se jokajouluinen ongelma, mitä ostaa kullekin. Miksi pitäisi ostaa jotakin? Miksi lahjan pitää aina olla "aineellista" ja paketissa? Kaikilla on jo kaikkea tarpeellista. Arvomme joka joulu, kuka ostaa lahjan kenellekin. Parhaimmillaan meitä kokoontuu yhden katon alle yksitoista ihmistä sekä yksi tärähtänyt ja hyperaktiivinen koira ja yksi itsenäisyyttään nurkissa vaaliva kissa. Lienee siis sanomattakin selvää, että päätös on huojentava. Niin taloudellisesti, ajallisesti, henkisesti kuin ekologisestikin.

Tätä systeemiä en kyllä pysty koskaan istuttamaan appivanhempiini (bless them), eikä kai siihen ole tarviskaan. Jälleen kerran - kukin tehköön tavallaan. Pientä painetta se toki aiheuttaa, koska en pidä siitä ajatuksesta, että hankkisin in-law -perheelleni jotakin joutavaa romua tai niitä ainaisia suklaakonvehteja, jotka jäävät nurkkiin pyörimään. Olisi kiva antaa jotakin kivaa, jos kerran jotakin antaa. (Enkä nyt halua kuulostaa kamalalta voi-perkule-kun-on-pakko-jotain-taas-ostaa -ihmiseltä, koska en ihan sellainenkaan sentään ole. Lahjoja on kiva antaa ja saada, mutta joulu tuntuu nauttivan nykyään jonkinlaisia steroideja, sillä lahjavuoren olisi oltava kolmimetrinen.) Koitimme siis eilen mieheni kanssa pähkäillä mitä itse kullekin hankkisimme, ja toivottavasti päädyimme ratkaisuun jotakin kivaa, myös muiden kuin meidän itsemme mielestä. Jotakin pientä. Ajatuksella.