Lunta, unta ja narratologiaa.

Tiskirätit paiskovat ikkunoita. Sataa lumen esiastetta, räntää. Jännittävää. Tämä johtaa pahimmillaan siihen, etteivät junat, tubet, bussit ja overgroundit toimi, vaan jähmettyvät niille sijoilleen. Olen todistanut tämän suurkaupungin halvaantuvan paikoilleen ja nöyristelevän polvillaan jo moneen otteeseen. Ja joka kerta se yllättää (ainakin mediassa väitetään, että se tulee aina täytenä yllätyksenä).

Nukuin aamuyöllä paksua unta, josta sain ravistella itseäni pitkään hereille. Pää on vieläkin raskas ja ajatukset unihiekkaa. Aion pureutua tänään fiktion ja ei-fiktion hurmaavaan maailmaan. Tai pikemminkin kyseisen jaottelun maailmaan. Ei-referentiaalinen kirjallisuus versus referentiaalinen kirjallisuus (mikä järkyttävä termihirviö sana referentiaalinen onkaan, eikö olekin?). Jokin luku-urakkani alla olevan oppikirjan nimessä iski välittömästi ja sai jälleen pohtimaan virtuaalivuodatusta. Living to Tell about It. Voiko asiaa paremmin sanoa? James Phelan käsittelee tässä narratologian opuksessaan muun muassa sitä, kuinka eläminen ja siitä kertominen eivät koskaan voi tapahtua samanaikaisesti. Ja tuo nimi -Living to Tell about It- kätkee myös sisäänsä jotakin kovin olennaista tästä ajasta. (Kuulostan siltä kuin tuomitsisin nykyajan hömpötykset täysin. En sentään.)

Kaikki kuitenkin tietävät ihmisiä, jotka räpeltävät kännykkäänsä koko ajan päivittääkseen Twittereitään, Naamakirjojaan ja muita sosiaalisen median foorumeitaan (kuten myös blogejaan - auts, iski ja kolahti). Saan siitä näppylöitä. Olenko ainut, jota se ärsyttää ihan hel-va-tisti? (Tuskin.) FB-lakkoni juontaa osin juuri tästä huomiosta. FB:hän tulvii hehkutuksia siitä, kuinka joku "on-just-ulkona-syömässä-ja-juo-viiniä-ihanan-miehensä-kanssa" tai kuinka "ollaan-just-tyttöporukalla-joraamassa". Eikö jotakin kuitenkin katoa siitä romanttisesta kynttiläillallisesta, kun siitä on heti kerrottava kaikille? Eikö se tee immersiosta (jälleen aivan kamala anglismi, auttakaa kiltit keksimään parempi sana - olisiko kyse vaikka uppoutumisesta, syventymisestä, itsensä täysin johonkin tilanteeseen kadottamisesta..?) mahdotonta. Eikö se juuri vihjaa, että eletään vain, jotta siitä voidaan kertoa?

Ja jälleen kerran. Itse olen tehnyt juuri näin! "Peli-ilta käynnissä, sairaan hauskaa!" "Glögiä ja keksejä kotisohvalla." Auts. Nyt yritän tsempata ja kertoa asioista retrospektiivissä. Kun ne ovat jo tapahtuneet. Tai vaihtoehtoisesti, kun ne ovat vasta edessä. En halua elää vain kirjoittaakseni siitä. Vaan elää, ja vasta sitten kirjoittaa siitä.